Sivut

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Mistä on pienet sydärit tehty?


Olen viime aikoina pohdiskellut mitä yhdistäviä tekijöitä meillä nuoremmilla sydänsairailla, esim. sydäninfarktin saaneilla on? Se tiedetään, että lääkärit tarkistavat perinteiset riskitekijät listaltaan tottuneesti (korkea verenpaine, tupakointi, ylipaino, korkea kolesteroli, sukurasite jne.), mutta yksikään lääkäri ei ole koskaan kysynyt minulta mitään henkisestä puolesta. Ei mahdollisesta työstressistä, taloudellisista huolista, ei perheen tai muiden läheisten aiheuttamista murheista tai haasteista tai mistään muustakaan elämää kuormittavasta asiasta. On kovin lyhytnäköistä ja resurssien tuhlausta korjata väärätempoinen alkusoitto ja unohtaa koko loppuosa sinfoniasta!

On jotenkin ymmärrettävää, että iän karttuessa riskitekijät lopulta eskaloituvat, mutta että jo siinä keski-iän kynnyksellä? Ei ihan helposti, luulen ma!
Lääkäri luettelee infarktipotilaalle, että: "ahaa, tupakkia siis poltellaan ja ihan aski päivässä, oluttakin kuluu ja vatsan ympärille saa vetää metrinlakun suoraksi, paappasi on kuollut sydäninfarktiin nuorena ja kolesterolimittarista loppui numerot. Check, check ja check, selvä kuin pläkki". Ja itse ajattelee siinä samalla, että "voihan vittu kun tietäisit vaan: lasinen lapsuus ja mutsi tappoi itsensä, ex-äijä pätki selkään ja nykyinen päähän ja tässä kuule kun yksin lapsikatrastaan yrittää viedä maailmalle ja rahat on tiukalla ja yhdestä makkaralenkistä saa sentään koko porukalle ruoan, mee sinä kermaperse vaan gurmeeraflaan popsimaan terveelliset oliiviöljys ja nieriäs tana."

Tuhat infarktia ja tuhat eri tarinaa, joita harva alkaa siinä tilanteessa kertoa. Minä en ainakaan kertonut omaani ja miksi olisinkaan: vaihtuvat lääkärit, joilla aikaa oli niukalti ja vastaukset valmiina kysymättäkin. Johtopäätökset tehtiin tuijottamalla paperiin eikä silmiin. Tärkeää olivat akuutit hoitotoimenpiteet ja potilasjonon selvittäminen, ei se taustalla pauhaava sinfonia. Jälkikäteen ketään ei kiinnostanut sitäkään vähää, so why bother?

En puhu tästä ensimmäistä kertaa, mutta turhauttaa vaan niin vietävästi edelleen.

Miksi sairastuneita ei hoideta yhtä tehokkaasti ja laajalla rintamalla kuin valtiota puolustetaan puolustusvoimien avulla? Miksei sairastuneen vierellä ole heti rynnäkkökivääreillä varustautunutta nopean toiminnan joukkoa, jonka avulla voisi selvittää sydäntä kohdanneen konfliktitilanteen ja siihen johtaneita syitä? Yksi katsoisi oikeat lääkkeet, yksi ruokavalion kohdalleen, yksi auttaisi heittämään kelvottoman aikamiespojan pois äitiään kiusaamasta ja yksi pitäisi huolen, että kotona pikku-Ville saa aamupalaa ja löytää kumisaappaat jalkaansa kun äiti makaa reporankana teholla. Ja kun omat jalat taas kantaisivat, niin rauhanturvaajat ja maakuntajoukot astuisivat sitten remmiin hyvää tilannetta ylläpitämään. Mutta ai, onneksi sote-uudistus on jo (ihan kohta) loppusuoralla ja tämä kaikki on pian kuin pahaa unta vain!

No, vähän pääsi karkaamaan taas, mutta tuo otsikon kysymys on vielä vailla vastausta. Mikä meitä yhdistää vai yhdistääkö mikään?

Vertaistukea


Viime keväänä löysin vertaistukiryhmän meille nuoremmille sydänpotilaille (ei-synnynnäiset sydänsairaudet) jossa "nuori" tarkoittaa tässä tapauksessa n. 30-49 -vuotiasta. Pääosa sydänsairaista on selvästi iäkkäämpää väkeä eikä ihme, etteivät ajatusmaailmamme aivan kohtaa. Arkielämä, harrastukset ja juhlintakin tarkoittaa eri-ikäisille vähän eri asioita. Poikkeuksia tietysti löytyy
kaikista ikäryhmistä, mutta kuten uusi vertaisystäväni totesi, tapaamiset ovat tässä ryhmässä jotain muuta kuin "lankatonttuja ja tuolitansseja" :). Ryhmä ei ole mikään Sydänliiton virallinen
ryhmä eikä sillä ole nimeä tai edes varsinaista vetäjääkään, vaan toiminta perustuu jokaisen omaan aktiivisuuteen. Ryhmä tapaa vaihtelevalla kokoonpanolla kerran kuussa omakustannekahvittelun
merkeissä Helsingin keskustassa, joten jos olet kiinnostunut, ole minuun yhteydessä. Ainakin oma mieleni oli viime tapaamisen jälkeen keveämpi kuin aikoihin, kiitos asianosaisille :).