Munaton mies

KK:ssa karmalen kanssa oli puhetta, miten tänä päivänä pysytään entisten puolisoiden tai poikaystävien kanssa ystävinä eron jälkeen, kun ennen sellainen ei olisi tullut kuuloonkaan. Meilläkin on lähipiirissä näitä, jotka hengailevat exien kanssa. Tosin, saattaa se tilanne muuttuakin.  Tässä on juuri yksi kuvio päällänsä, mikä on mietityttänyt kovasti tällaista pohdiskelijaa.

Yksi tuttu nainen, sanottakoon nyt vaikka Eevaksi, hehkutti uuden uusperheensä "upeita välejä exiin" vielä muutama vuosi sitten. Olivat vuoroin synttäreilläkin ja mukana olivat aina vanhat lapset ja puolisot, sekä miehensä exän uuden suhteen lapset. Kun Eeva sai ensimmäisen yhteisen lapsen miehensä kanssa kolme vuotta sitten, tilanne muuttui radikaalisti ja miehen exä muuttuikin hirviöksi.

En tiedä, mitä oikeasti tapahtui, mutta en ihmettelisi, jos se syy oli tuossa viattomassa lapsessa. Ilmeisesti naiset (tai miksei miehetkin) alkavat yhtäkkiä kuvitella, että vanhat lapset jäävät paitsioon uuden tieltä. Saattaahan se näin käydäkin, mutta enemmän se minusta on yleensä vain normaalia sisaruskateutta, jota sitten suurennellaan sille toiselle vanhemmalle. Pienet vauvat vain tarvitsevat enemmän huomiota, mutta kun se ei ole vanhempien lasten huoltajan omassa vallassa seurata sitä tilannetta, niin mielikuvitus alkaa jyllätä ties mitä omituisuuksia. Aikuisten olisi siinä kohtaa viisainta pysyä oikeasti aikuisina ja yhtenä rintamana, niiden kaikkien lasten puolella ja turvana.

No, Eevan perheessä on nyt sitten päässyt helvetti valloilleen ja siellä puuhataan jo eroa. Eeva on exän mielestä kuulemma huono esimerkki lapsille. Miehensä meni sitten seisomaan exän taakse, vaikka myönsikin, että nainen on tietysti aivan väärässä. Haluaa kuulemma pitää exän tyytyväisenä, ettei hän ala rajoittamaan tapaamisia lasten kanssa. No, ihan ymmärrettävä pelko, mutta hei c’moon! Aivan munaton mies minusta! Lojaalisuus täytyy olla vankkumatonta tätä nykyistä puolisoa kohtaan, eikä sitä vanhaa. Lasten taakse ei voi mennä, sillä ei exällä ole mitään näyttöä yhtään mistään, että voisi edes teoriassa toteuttaa uhkauksensa. Tämä exä oli uhannut, että jos mies ei eroa nyt heti paikalla, niin hän tulee tekemään elämän vaikeaksi kaikille. 

No hohhoijjaa, eihän sen minua pitäisi liikuttaa, mutta nyt mennään kyllä metsään niin että kolisee. Uusperheen järkyttävätkin kuviot läpikäyneenä tiedän, että houkutus eroamiseen on välillä hurjan kova, mutta sitkeydellä ja tahdolla mennään läpi vaikeista ajoista ja tulee taas helpompi aika, kun lapset aikuistuvat. Toisaalta ajattelen, että tuommoinen vätys saisi kernaasti mennä menojaan, mikäli minulle olisi sellainen sattunut tulemaan puolisoksi. Minä haluan, että mies lyö nyrkin pöytään tarvittaessa ja pistää asiat tärkeysjärjestykseen ja exät paikoilleen :) . En vain osaa kunnioittaa niitä miehiä, jotka vikisevät kun niitä vähän pelotellaan.

Se miehekkyys, se tulee niistä kauniista teoista vaimoaan kohtaan. Ja siitä lojaalisuudesta. Ja siitä, miten hän kohtelee perhettään. Ja siitä jämäkkyydestä ja pelottomuudesta, millä hän torjuu sakaalien vainoamisen. Siitä armottomuudesta, millä hän teilaa kilpailijansa.  Siitä hellyydestä, millä hän tuo loukkaantuneen oravanpoikasen hoidettavaksi. Siitä palvovasta katseesta, minkä hän luo vaimoonsa uuden elämän syntyessä. Ja siitä salatusta kyyneleestä, mikä vierähtää poskelle kun lapsi rutistaa häntä ja sanoo: ”Mun isi rakas”.
 

Pirullinen enkeli

Terveisiä taas kerran sairaalasta, tällä kertaa Riihimäen sisätautiosasto 2 piti minua huomassaan kolme päivää. Enkeleistä ja piruista puhun tuolla myöhemmin, sillä ehdin sairaalassa unettomina öinä mietiskellä taas syntyjä syviä, kun löysin viereisestä vuoteesta yhden pirullisen enkelin :). 

Viimeisimmät tapahtumat terveysrintamalla kuitenkin alkoivat keskiviikkona. Pitkään jatkunut polttelu rinnassa äityi lopulta aivan sietämättömäksi ja vanhojen vaivojen lisänä sain nyt myös joitakin neurologisia oireita. Silmissä väpättää heti aamulla herätessä ja pitkin päivää, kaksoiskuvia oli yhtenä päivänä ja joitakin puutumisoireitakin vielä lisänä. Jippii, tästä se riemu taas syntyy. No, TIA-oireiksi (TIA=ohimenevä aivoverenkiertohäiriö, Transient Ischemic Attack) näitä hieman epäiltiin, mutta toisaalta puuttuvat muut tyypilliset oireet - ei tuntohäiriöitä, heikkoutta, nielemis- tai halvausoireita - joten uhkaava aivoinfarkti ei ole nyt ensimmäisenä etsittävänä. Toisekseen, lääkitys siihen on melkein sama kuin mikä minulla jo on, joten ei ole paljon muuta tehtävissä tässä vaiheessa. Olin monitoriseurannassa eli piuhat kiinni rinnassa koko ajan, eikä ilmennyt koko aikana muuta kuin pari rytmihäiriötä (tutut lisälyönnit). Syke tosin menee aika matalalla, alimmallaan yöllä vain 36, mutta tämäkin nyt on tuttua jo ennestään. Taas sain varoitella lääkäriä, että beetasalpaajia ei minulle, kiitos. Tästä ei ole varaa enää yhtään pudottaa :). Sisätautilääkäri Janne oli muuten aivan loistotapaus, kun kerrankin joku selitti asioita koko ajan ja tarpeeksi. Sain joka asiasta enemmän informaatiota, kuin keneltäkään aiemmin. En tarvitse ketään pitelemään kädestäni siellä sairaalassa, mutta tietoa kyllä tarvitsen ja haluan. Voin silti kuvitella, että monelle "mummolle" siellä tuo tietomäärä on aivan liikaa ja heille riittää pelkkä yleiskatsaus ja diagnoosi lyhyesti. Enhän tosin tiedä, että miten hän muille asiat selittää, ehkäpä hän osaa säännöstellä aina sopivasti vastaanottajan mukaan. Nuori lääkäri, loistava tulevaisuus selvästi edessä.

Kanyyli pysyi nätisti kädessäni lähtöön saakka, vaikka liima taas kutittikin ihoa.

EKG-sydänsähkökäyrässä tai veriarvoissa ei ollut mitään hälyttävää, joten pääsin kotiin onneksi eilen. Troponiiniarvot tarkistettiin taas seurannassa, että saatiin suljettua infarkti pois. Tipassa olin vain ensimmäisen päivän, vaikka silloinkaan en varsinaisesti mitään nesteytystä tarvinnut. Tämäkin kuuluu vain ilmeisesti protokollaan. Kanyyli jätettiin paikoilleen mahdollista myöhempää käyttöä varten, sillä jos tarvitaankin nopeaa suoniyhteyttä vaikkapa morfiinia varten, niin se on jo valmiina. 

Helikobakteeri on yksi kiusallinen vaiva, jota epäiltiin myös. Se saattaa tehdä pahoja tuhoja tuolla vatsassa ja ruokatorvessa, joten syytä on selvittää sekin. Vatsa ei valitettavasti toiminut ollenkaan tuolla sairaalassa - se haluaa vain kotipöntölle :) - joten joudun viemään näytteen erikseen labraan täältä kotoa. Sain testattavaksi Somacia uudestaan kahdeksi viikoksi, mutta nyt tupla-annoksella. Sen pitäisi kyllä auttaa nopeasti jos ruokatorvessa tai vatsassa on jotain häikkää. Refluksitautia on epäilty aiemminkin, mutta en ole suostunut vielä aiemmilla oireilla letkua nielemään (gastroskopia eli mahalaukun tähystys). Söin Somacia jo melkein vuoden ja nämä oireet olivat silti aivan samat ja ovat vain pahentuneet ajan myötä. Nyt lupasin toki, jos tupla-Somac auttaa. Kolmas päivä on nyt menossa tupla-annoksella, eikä toistaiseksi mitään muutosta. Polttelu jatkuu aivan yhtä sietämättömänä ja miksipä ei jatkuisi, mitään muutahan siihen ei yritetty tehdäkään. EKG-rasitus tehdään kahden viikon kuluttua ja keuhkokuvat sekä joitakin verikokeita on vielä sitä ennen. Hankala vaiva ja saattaa johtua useammastakin syystä, joten ymmärrän kyllä lääkäreiden epäröinnin. Tämäkin reissu kai diagnosoitiin UAP:ksi (epästabiili angina pectoris), mutta tuntuu, ettei siinä ole kyllä koko totuus.

Neurologiset testit menivät hyvin ja tuli myös selväksi, että korvaperäistä ei silmien väpätys ainakaan tällä kertaa ole. Sitä minäkin arvelin, sillä siihen asentohuimaukseen liittyy myös silmien nystagmus, eli juuri väpätys, mutta se on horisontaalista (vaakasuuntaista) (tai rotatorista, pyörittävää) kun tämä taas tuntuisi olevan vertikaalista eli pystysuoraa. Kukkohan ei käskien laula, joten lääkäri ei päässyt sitä väpätystä tsekkaamaan livenä, joten nyt pyydän jotakuta katsomaan mustuaisen liikkeet silloin kun se taas ilmaantuu. Toivotaan, että tämä olisi vain jotain lihasperäistä nykimistä ja että vain luomi nykisi eikä mustuainen (vaikka ei tämä klassinen elohiirikään ole). Kun väpätys alkaa, niin lukeminen on mahdotonta, kun rivit hyppivät silmissä. 

Tässäkin muuten alan olla itse paras omien oireitteni asiantuntija, sillä selitin lääkärille, että vaikka heinäkuussa alkoivat asentohuimauksen ennakko-oireet, nämä eivät minusta ole niitä. En osannut selittää niitä tarkemmin, mutta ne vain tuntuvat erilaiselle. Lääkäri oli selvästi varma, että hän saisi ne Dix-Hallpiken testillä esiin, mutta minä tiesin, että ei muuten tule. Eikä tullut. Olin testannut jo aiemmin kotona, saanko karusellimaista pyöritystä esiin, mutta en saanut. Asentohuimauksessa se on lapsellisen helppoa ja pienikin sopiva liike saa sen pyörityksen käyntiin. Korvalääkäri osaa tämän tietysti erityisen hyvin, mutta on se opetettu jollakin lailla näille sisätautilääkäreillekin. Summa summarum, korvaperäistä tämä ei ole, ruokatorvi- tai vatsaperäistä tuskin, keuhko- tai sydänperäistä saattaa vaikka ollakin. Aivoperäisiä vikojakaan ei ole kokonaan suljettu pois, joten jää nähtäväksi. 

Se miksi aloin kirjoittamaan tätä postausta, ei varsinaisesti liittynyt näihin vaivoihin, mutta kirjasin ne nyt kuitenkin, että ovat jostain luettavissa tarvittaessa myöhemmin. Aihe liittyy siihen, miten mikään ei välttämättä ole sitä miltä näyttää ja että ihmistuntemus on hirveän vaikea laji.

Huonekaverikseni osui hyvin miellyttävän oloinen, reilu kuusikymppinen nainen, joka oli joutunut kuukausi sitten keuhkokuumeen takia sairaalaan. Kuumetta oli ollut kuulemma jopa 44 astetta. Epäilin tätä kyllä vähän, sillä lähipiirissämme sattuneessa tapauksessa 43 astetta oli lääkärien mukaan se raja, jonka jälkeen paluuta ei ole vaan aivot vahingoittuvat pysyvästi. Meidän tapauksessamme niin kävikin, mutta mikäpä minä olen tuon naisen puheita epäilemään. No joka tapauksessa, nainen (jonka nimeä en vieläkään tiedä), oli maannut teholla ensin viikon tajuttomana ja siitä sitten pikkuhiljaa noussut elävien kirjoihin. Hänellä bakteeri teki tuhojaan keuhkojen lisäksi myös selkärankaan murentaen sitä koko ajan. Vaarana oli, että sinne tulisi lisäksi märkäpesäke ja sen leikkaaminen vähintäänkin halvaannuttaisi naisen, ellei peräti tappaisi. 

Munuaiset olivat pysähtyneet jo kertaalleen, mutta olivat alkaneet sentään uudestaan toimimaan. Antibioottia oli mennyt suoneen nyt siis yhtäjaksoisesti jo kuukauden ja tippapullo vaihdettiin joka neljäs tunti. Diabetes oli myös riesana ja lisäksi vielä astma, mikä oli hänellä ollut jo kauan. Vasempaan silmään oli tullut myös infarkti, joka vei näön siitä melkein kokonaan. Oikea silmä meni sitten silloin ensimmäisenä yönä, kun olin hänen huonekaverinaan. Onneksi jonkinlainen näkökyky oli vielä sentään jäljellä ja oli ilmeisesti toiveita, että paranemistakin vielä tapahtuisi. Näistä kaikista vaivoista huolimatta hän jutteli aluksi hyvin positiivisesti ja iloinen nauru helähteli, kun hän kertoi elämästään. Hän oli eronnut aikoinaan miehestään ja jäänyt nuoren poikansa kanssa kaksin. Elämäntyönsä hän oli tehnyt toisia auttaen, kodinhoitoyrittäjänä vanhusten ja vammaisten luona. Hän oli myös ottanut luokseen asumaan halvaantuneen miehen, jota oli hoitanut yli kaksikymmentä vuotta aina tänne saakka. Nyt jo aikuinen poika oli hänelle ymmärrettävästi erittäin tärkeä ja ihailin, miten epäitsekäs nainen olikaan. Ottaa nyt ventovieras asumaan kotiinsa ja järjestää vielä suurempi asuntokin hänen takiaan. Hänellä oli suuri huoli tästä miehestä, jonka älyllinen ymmärrys oli heikko tuon halvaantumisen takia. Mies soittelikin hänelle päivittäin ja ihmettelin, mistä tuo nainen oikein voimansa keräsi, kun jaksoi noin sairaana huolehtia hänestä edelleen.  Aivan äiti Teresan arvoinen enkeli siis makasi vieressäni!

Elämänmuutos oli kuitenkin nyt edessä ja hän vaihtaisi asuntonsa pienempään ja hissitaloon. Halvaantunut mies joutuisi jonnekin palvelutaloon asumaan ja nainen alkaisi nyt elämään yksin ilman ylimääräisiä vastuita. Olin kovin iloinen hänen puolestaan, vaikka ymmärsinkin, että muutos pelotti häntä. Lisäksi oli huoli siitä, miten hän pärjäisi kotona, kun kunto oli mitä oli. Oli väläytelty jo mahdollisuutta, että hän pääsisi ensi viikolla kotiin ja ilmeisesti juuri se lupaus toikin enkelin alta esiin itse pirun! Kun olin tullut hänen huonekaverikseen, hän kehui miten hän oli ensimmäistä kertaa koko sairaalassaolonsa aikana nukkunut kuin tukki ja miten minä olin hänen suojelusenkelinsä. Minä olin tietysti tyytyväinen, että olin pystynyt helpottamaan hänen oloaan edes hiukan. Minun paikallani oli ollut aiemmin joku vanha mummo, joka oli yöt läpeensä kuulemma mölissyt ja höpöttänyt, eikä nainen ollut saanut nukuttua.

Sitten tuli tuo toinen yö ja seurasin hämmästyneenä naisen muuttumista. En ole koskaan sairaalassa osannut oikein nukkua, mutta nyt yritin tosissani kun pelkäsin oireiden pahentuvan väsymyksestä. Kello oli suoraan nenäni edessä seinällä ja seurasin siitä viisareiden liikkumista. Yhdeltä katsoin vielä viimeiseksi kelloa ja torkahdin lopulta. Puoli kahdelta havahduin naisen astmakohtaukseen ja soitin kiireesti apua. Nainen istui sängyn laidalla henkeään haukkoen ja koristen ja hoitajat juoksivat nopsasti apuun. Toinen heistä, vanhempi sisar, oli ilmeisesti tämän naisen epäsuosiossa, sillä kaikki mitä hoitaja teki, kirvoitti pirullisia huomautuksia ja häijyjä heittoja naisen suusta. En voinut uskoa kuulemaani, sillä nähdäkseni kaikki mahdollinen tehtiin hänen hyväkseen ja tuskin oli minuuttia mennyt kun hoitajat olivat saaneet lääkityksen ja lisähapen naiselle järjestettyä. Naista ärsytti, kun tämä vanhempi hoitaja tuntui hössöttävän ja juoksenteli kuulemma liikaa. Sen kiukun vielä jotenkin jaksoin ymmärtää, sillä astmakohtauksessa hoitajalle on tärkeintä pysytellä rauhallisena, että potilaskin pysyy. Astmakohtaus voi mennä myös itsekseen ohi, sillä elimistö erittää itse adrenaliinia, joka avaa keuhkoputket ja happi alkaa taas virrata. Rauhallinen ympäristö on tässä aivan ensiarvoisen tärkeää, ettei paniikki pahenna tilaa. 

Kymmenen minuuttia tapahtuneesta nainen oli taas umpiunessa ja kuorsasi rauhallisena, mutta minä en saanutkaan sitten unta enää. Laitoin naisen puheet säikähdyksen piikkiin, sillä astmakohtaus on hirveän pelottava eikä ole ihme jos tulee lauottua jotain harkitsematonta. Pyörin pari tuntia ja nukahdin hetkeksi, kunnes aamurutiinit taas sairaalassa alkoivat. Aamulla naisen poika soitti sillä välin, kun olin vessassa. Kun tulin huoneeseen takaisin yllättäen, nainen kertoi juuri, miten hän ei ollut nukkunut yöllä silmäystäkään kun astma oli häntä valvottanut ja valitti miten hoitajat eivät osaa hommiaan. Minä laskin siinä mielessäni, että hän oli kuitenkin nukkunut melkein 10 tuntia, sillä illalla hän oli nukahtanut jo yhdeksältä ja kohtauksen jälkeen hän nukkui puoli kahdeksaan saakka. Minä yritin sitten vitsailla, että ilmeisesti minun läsnäoloni oli ollut edelleen hyväksi, kun unta oli sentään riittänyt, mutta hän vain tokaisi, että ei ollut nukkunut kyllä juuri mitään. No, hänen kuorsauksensa oli pitänyt minut hereillä nyt kaksi yötä, joten tiesin kyllä hänen unen määränsä, mutta en alkanut kinaamaan. Nainen oli kuitenkin todella sairas minuun verrattuna, joten annoin olla. 

Naisen puheet muuttuivat päivän mittaan entistä negatiivisemmiksi ja yhtäkkiä kaikki aiemmin puhuttu olikin aivan päinvastoin. Kuulin lopulta enää katkeroituneen naisen tilitystä uhratusta elämästä ja siitä, miten turhaa hänen oli enää edes elää. Hän heitteli pieniä piikkejä mieheni ja lasteni useista huolestuneista soitoista ja käynneistä, mutta en suostunut potemaan siitä syyllisyyttä. Kun ystäväni soittivat, siirryin aulaan puhumaan, ettei hän ärsyyntyisi niistäkin. Edellisen päivän tarinat hauskoista vanhuksista muuttuivat nyt kitisevien akkojen ruikutukseksi ja tuli sellainen olo, että vasta nyt todellinen piru sieltä nousi esiin. Hän valitti, ettei kukaan käynyt häntä katsomassa ja yritin aikani nostaa hänen mielialaansa. Hän oli kertonut olevansa myös uskossa ja ihmettelin, ettei seurakunnastakaan kukaan käynyt hänen luonaan. Hänen puheensa oli muuttunut hirvittävän piikikkääksi, mutta kun hän jutteli siivoojansa kanssa, oli taas toinen ääni kellossa. Lirkun lirkun lirkun ja sitten kun puhelu loppui, niin hanakkaasti hän kertoi henkilökohtaisia asioita tästä siivoojasta. Onneksi en tuntenut tätä siivoojanaista, sillä olin jo nyt todella kiusaantunut, että luottamuksellisia asioita levitellään ventovieraille ihmisille. Vaihdoin puheenaihetta, mutta olin aika järkyttynyt. Se hienotunteisuuden puute, mistä aiemmassa postauksessa oli puhetta, tuli taas kerran silmille. 

Olin aiemmin päättänyt, että kävisin naista tapaamassa kun hän pääsisi pois sairaalasta, sillä ensimmäisenä päivänä huumorintajumme osui hyvin yksiin. Minua oli myös säälittänyt hänen tilanteensa ja ajattelin, että voisin osaltani helpottaa hänen toipumistaan. Tämän toisen päivän aikana muutin kuitenkin mieleni ja totesin lopulta, etten haluaisi missään olosuhteissa olla hänen kanssaan tekemisissä. Vastenmielisyys kasvoi lopulta niin suureksi, että välttelin häntä ja pyysin lääkäriä että hän kävisi kierrollaan minun luonani vasta kun nainen oli lähtenyt Hämeenlinnan sairaalassa käymään silmälääkärillä. En halunnut, että tuo piru olisi kuulolla kun minua tutkittaisiin. Häpesin kyllä vähän omaa reaktiotani, sillä järjellä ajatellen nainen oli luultavasti vain säikähtänyt pahaa astmakohtaustaan ja koki suurta kuolemanpelkoa. Hän olisi ennemmin tarvinnut minun apuani kuin tuomiotani. Lääkäri ehdottikin hänelle mielenterveyspuolelta psykiatrisen sairaanhoitajan juttutuokiota, jonka hän otti sentään vastaan. Onneksi, sillä minusta ei todellakaan ollut siihen hommaan.  

Mietin kiivaasti tätä asiaa, mutta luotin lopulta vaistooni. Vaikka surinkin hänen kohtaloaan, jotain todella mätää oli tässä naisessa ja hän oli luultavasti juuri sellainen piru, kuin mikä oli tullut kriisitilanteessa esiin. Seiska ja Hymy olivat hänen mielilukemistaan ja kateus toisten ihmisten menestyksestä tai onnesta söi tätä naista enemmän kuin se bakteeri. En enää ihmetellyt, miksi kukaan ei käynyt hänen luonaan ja miksi hän ei ollut missään tekemisissä edes sukulaistensa kanssa. Hän tarrautui siihen aikuiseen poikaansa ja palvoi tätä, mutta nyt säälin sitä poikaparkaa.  Hänen täytyi täyttää kaikkien menetettyjen ihmisten paikka tuon naisen elämässä ja se kuulosti minusta kohtuuttoman kovalta taakalta.

Haluttu ja siksi paljon kauniimpi tänään

Kävin eilen syntymäpäiväjuhlissa, kun ystäväpariskunnan tytär saavutti täysi-ikäisyyden. Päivänsankari oli todella suloinen vaaleassa kesäasussaan ja horjuvissa koroissaan. Epävarmuus omasta ulkonäöstä ja hyväksynnästä loisti niin sankarista kuin ikätovereistaankin. Voi, kun jotenkin näille nuorille saisi ilmaistua, että he ovat aivan täydellisiä juuri sellaisena kuin ovat. Mitään en olisi halunnut muuttaa heistä yhdestäkään, vaan jokainen oli todella kaunis ja viehättävä omalla laillaan. Sanoinkin sen ääneen, sillä olen nähnyt, miten tyttäreni ystävät ilahtuvat aina, jos joku vieraampi aikuinen kehaisee ohimennen. Sen ei tarvitse olla mitään liioiteltua, vaan vaikka yksi pieni lausahdus. Minäkin muistan nuoruudestani, miten tätini aina muisti kehua ja kannustaa minua tavatessamme. Ne sanat kantoivat aina epävarmuuden hetkien yli ja vieläkin tunnen - ainakin välillä - olevani ihan mukiinmenevä nainen :).
Ymmärrämmeköhän vielä tässäkään iässä, kuinka kamalan paljon me käytämme aikaamme aivan turhaan murehtimiseen. Rypyt eivät minua huolestuta, kun ovat vain "tavallisia" naururyppyjä silmäkulmissa ja vähän muuallakin. Veltostuva iho ottaa kyllä päähän aika ajoin, mutta painovoimalle ei vaan voi mitään. Auringosta olen ymmärtänyt pysyä poissa, joten iho on pysynyt edes jonkinlaisessa kuosissa, mutta suunta on tietysti vain alaspäin.

Yksi vieraista, ikäiseni mieshenkilö, otti valokuvia neitosesta ja hänen ystävistään ammattilaisen ottein. Sitten hän kulki vieraiden joukossa ja nappaili lähikuvia muistakin. Hän pyöri myös minun ympärilläni, mutta napsi kuvia niin paljon, että olin jo aivan kiusaantunut. Kävimme santsaamassa kahvia yhtä aikaa keittiössä ja hän kysyi hyvin matalalla äänellä hiljaa, miksi olin värjännyt hiukseni tummiksi. Hän oli kuulemma pitänyt niistä blondeista enemmän. Hän hipaisi poskeani sormillaan ja sanoi, että olin hänestä edelleen hyvin kaunis nainen. Kädet viivähtivät kasvoillani vain hetken, mutta se ääni ja se tunne, millä hän sanansa sanoi ja se intensiivisyys millä hän katsoi minua, vei minulta melkein tajun! Olin niin hämmentynyt, etten osannut reagoida sillä hetkellä mitenkään. Parhaat yllätykset tulevat todellakin aina..yllättäen :).

Olimme tavanneet vuosikausia aina tämän saman pariskunnan erilaisissa juhlissa, joten tunsimme ennestään jo jonkin verran. Minulle tuli silti yllätyksenä, että tämä mies olikin aina ollut minuun ihastunut, muttei sanallakaan sitä aiemmin ollut sivunnut. Olin yhtäkkiä hyvin tietoinen, että hän riisui minua siinä silmillään ja piti vieläpä näkemästään! Ihan blondi en ole koskaan ollut, mutta selvästi vaaleammat hiukset minulla on ollut joskus 15 vuotta sitten. Miten hän saattoi muistaa sellaisen yksityiskohdan? Mitä minä sitten muistin hänestä siltä ajalta? En oikein yhtään mitään! Että hän oli suunnilleen samankokoinen kuin nyt. Sellainen muuten keskiverto M, mutta pidempi ja raamikkaampi. Komea, oh, kyllä maar, mutta eniten silti minuun teki vaikutuksen se, miten hän sai minut tuntemaan itseni maailman kauneimmaksi naiseksi. Ja että hän halusi minua niin, että tärisi! Mikään ei voi kiihottaa minua enempää, tiedän sen kyllä kokemuksesta :) Vasta nyt tätä kirjoittaessani tajusin, että hän oli varmaan joutunut keräämään rohkeutta jonkun aikaa ilmaistakseen tunteensa ja halunsa minulle. Hän tuntui kuitenkin niin varmalta ja maailmanmieheltä tyylikkäässä puvussaan ja solmiossaan. Huolimatta siitä, että en näissä olosuhteissa olisi hänen kanssaan mitään alkanut viritellä, kuljin koko loppuillan korkkarit kopisten ja selkä suorana itsevarmuutta uhkuen. Se kosketus poskellani kuumotti vielä illallakin nukkumaan mennessä ja tunsin polttavaa halua häntä kohtaan. Kuvittelin hänet alasti seisomassa siinä sängyn vieressä ja...no niin, eipä mennäkään yksityiskohtiin :). Että ei tarvitse ihmetellä, miksi noilla kohteliailla etelän miehillä käy aina flaksi :). Ja ihminenhän minäkin vain olen :).