Sivut

tiistai 12. helmikuuta 2013

Kuvia osasto 6b:ltä

Kerta kiellon päälle ja palaan vielä hetkeksi sydärireissun tunnelmiin. Löysin puhelimestani nimittäin valokuvia, jotka olin jo unohtanut ottaneeni. Nämä ovat pääosin otettu Hämeenlinnassa Kanta-Hämeen keskussairaalassa, osastolla 6b, jossa hoidetaan sydänpotilaita. Olin silloin niin huonossa kunnossa, ettei reissusta muita kuvia olekaan. Ensimmäiset kuvat ovat otettu samaan aikaan, kun tyttäreni rippijuhla oli alkamassa kirkossa ja tunnelma oli lievästi sanottuna yksinäinen sairaalan sängyssä maatessa.


22.7.2012 Hämeenlinnan keskussairaala, osasto 6b. Kädessä kiinni sen hetken paras kaverini - kanyyli, jota kautta tuli tarvittaessa morfiinia. Ranteessa näkyy valkopunainen tarralappu, johon kiinnitettiin sydänkäyrää varten piuha monta kertaa päivässä. Tässä versiossa oli järkyttävän tiukat liimat ja kun se irroitettiin, siihen kohtaan jäi aina valtava mustelma. Näitä oli useita versioita matkan aikana, Riihimäellä ne olivat siniset ja pyöreät, mutta liimat olivat vähän inhimillisemmät. Tarroja oli ympäri kroppaa kymmenkunta, riippuen aina vähän käyrän ottajasta tai ehkä tähtien asennoista, en oikein päässyt selville :).
 

22.7.2012 Hämeenlinnan keskussairaala, osasto 6b. Ankea näkymä sängystä. Vasemmalla oli tyhjä sänky ja ikkuna, josta näkyi sinistä (tai harmaata) taivasta. Telkkari oli tuossa seinällä vähän vasemmalla, mutta kun ei pystynyt yhtään liikkumaan, niin useimmiten näkymä oli tämä.

22.7.2012 Hämeenlinnan keskussairaala, osasto 6b. Rintaan oli läiskitty tarralappu (eli sydänelektrodi) sydänkäyrän ottoa varten ja tämä oli taas vähän erilainen versio. Tarrat jätettiin paikoilleen, jotta käyrät saataisiin nopeasti otettua tarvittaessa. Välillä ne irtoilivat ja näitä tarroja kului siellä säkkikaupalla per potilas. Tuo keltainen oli kylläkin kiinni koko ajan, sillä mukanani roikkui myös kannettava sydänvalvontalaite ja siihen oli yhdistetty muutama piuha eri kohdista rintakehääni. Laite oli pussissa ja pussi laitettiin kaulaan roikkumaan kuin bernhardilaiselle tynnyri. Se oli hyvin yleinen näky sillä osastolla. Laite hälytti välittömästi kansliassa, jos jotain häikkää oli (ja olihan sitä!). Lisäksi rinnassani oli nitrotarra, johon oli merkitty kiinnittämispäivämäärä, sillä sitä sai pitää vain tietyn ajan ja sen jälkeen pidettiin taukoa. En pärjännytkään ilman nitrotippaa osastolle tullessa, joten tämä laitettiin sitten korvaamaan sitä. Morfiinin, pikanitron (nitrosuihkeen) ja tämän turvin selvisin sitten pallolaajennukseen saakka.

22.7.2012 Hämeenlinnan keskussairaala, osasto 6b. Päivän lounas, silakkalaatikko. Uskokaa tai älkää, mutta se ainoa silakka oli tuo pieni musta kakkara tuossa vasemmalla. :). Samaan aikaan sain kuvia juhlapaikalta ja herkkuja notkuvista juhlapöydistä. Lähettelimme veljeni kanssa vuoronperään kuvia ja vertailimme, kummassako paikassa oli paremmat eväät. 


Välillä saatiin sentään mansikoitakin. Tuo mehu muuten oli oikein hyvää ja sitä oli tarjolla koko ajan.



22.7.2012 Hämeenlinnan keskussairaala, osasto 6b. Verikokeita otettiin myös vähän väliä ja kyynärtaipeet olivat sen näköisiä. Nämä sairaalan laboranttitytöt olivat kyllä huipputaitavia ja selvisin ohuiden suonieni kanssa paljon vähemmällä kuin yleensä, kiitos ammattitaitoisille ottajille! Tässä vaiheessa reissua ensimmäiset mustelmat olivat jo parantumaan päin. Täytyy muistaa, että vereni oli ohennettu jo aivan litkuksi, joten mustelmia tuli aivan pienestä tönäisystäkin.



23.7.2012 Hämeenlinnan keskussairaala, osasto 6b.Taas on pakko laittaa pari ruokakuvaa, tämä oli kai lasagnea nimeltään. :).  Laihduin reissussa yli 3 kg ;)


Lasagnen kanssa oli salaattia ja leipää. Jälkkäriksi omena.

Sorry huono kuvanlaatu, mutta bongasin hauskan julisteen osaston käytävältä. Nämä jotenkin kertoivat kaiken olennaisen ja mä tykkään kiroilevasta siilistä muutenkin.



25.7.2012 Hämeenlinnan keskussairaala, osasto 6b. Tässä ollaan kotiinlähtöaamuna klo 6. Viimeinen kanyyli oli vielä lähtöön asti turvonneessa kädessä ja käsi turposi kotona sitten vielä lisää. Jotain kummallista tässä kävi, sillä järkyttävä mustelma levisi koko käden selkämykseen ja kahteen päivään sillä ei voinut tehdä mitään.





25.7.2012 Kotona lopultakin. Työpaikkani kultainen toimitusjohtaja oli lomaltaan jostain Euroopan maasta käsin järjestänyt minulle kukkalähetyksen, joka saapui kotiini illalla klo 21. Tämä upea kimppu ilahdutti minua suunnattomasti ja herkisti lopulta ihan kyyneliin asti.


sunnuntai 10. helmikuuta 2013

11.luku

Viimeinen luku sydärimatkastani Hämeenlinnaan on tässä. Blogi muuttuu tästä eteenpäin perinteisemmäksi ja joitakin kuviakin on välillä luvassa. Tuo gallup on jo askel siihen suuntaan, sillä haluan jo kirjoitella ihan "tavallisistakin" asioista välillä. Lisäsin muuten gallupin linkin erikseen tuohon oikealle, että päivitykset ovat helposti löydettävissä. Lisää osallistujia kaivataan edelleen, joten rohkeasti vain tiedot minulle vaikka kommenttikentän kautta, niin saat oman nikkisi käppyröihin mukaan.

Nyt olen saanut tyhjennettyä pääni kummitustarinoista, eivätkä ne enää untani häiritse. Nämä 11 lukua olivat henkisesti paljon isompi urakka kuin kuvittelinkaan. Jos joku vielä jaksoi ne kaikki lukea, niin kiitos siitä! Ja jos joku on lukenut päikkyäni kiloklubissa, niin meno jatkuu suunnilleen samanlaisena nyt täällä. Tällä hetkellä aiheina ovat mm. painonhallinta, liikunta, ajankohtaiset terveysuutiset sekä sydänrintamalta että muualtakin. Leppoisaa sunnuntai-iltaa kaikille!

11. luku
Keskiviikko
25.7.2012


Minulle luvattiin, että pääsisin kotiin jo seuraavana päivänä jos kaikki menisi hyvin. Tiistai kului enimmäkseen puhelimessa, sillä huolestuneet sukulaiset ja ystävät halusivat kukin vuorollaan kuulla, miten operaatio oli mennyt. Tuulankin operaatio oli onnistunut hyvin ja hänellä sisään oli menty ranteesta. Mitään uusia ahtaumia ei hänellä ollut onneksi löytynyt ja pääsisimme siis molemmat kotiin huomenna. Minulle oli heti selvää, että elämäntapamuutoksia oli tulossa, mutta jäin vähän miettimään Tuulan tilannetta, sillä hän suunnitteli seuraavaksi päiväksi rasvaisen pekonipossupadan valmistamista ja kakkukestejä. Sairaalan mauton ja hajuton ruoka saisi kuulema taas tältä erää riittää. Elämäntapamuutos ei kaikilla onnistu, sillä motivaatiota ei vain tahdo löytyä tarpeeksi. En tiedä, löytyykö sitä itseltänikään, mutta yrittää täytyy. Vaihtoehtonahan on kuolema.

Kuolema. Maistelin sanaa mielessäni ja ihmettelin taas, miksi olin selvinnyt. Olisiko ollut parempi, että olisinkin kuollut jo? Jos operaatio olisi epäonnistunut ja makaisin nyt sairaalan kylmiössä. Joku olisi jo soittanut miehelleni uutiset ja hän miettisi nyt, miten kertoisi uutiset eteenpäin. Surisiko hän ollenkaan? Tuskin. Olisi korkeintaan närkästynyt, että sekoitin hänen järjestelmällisen elämänsä tällä tavalla. Kuvittelin kuolonkankeaa ruumistani ja patologia, joka kirjoittaisi pöytäkirjaan nimeni ja kuolinsyyni. Samalla hän keskustelisi kollegansa kanssa päivän kiinnostavasta uutisesta Uralilta löytyneistä 250 abortoidusta sikiöstä kanistereissa. He väittelisivät siitä, miten sikiöt täytyisi oikeaoppisesti hävittää. Vitivalkoinen ruumiini lojuisi siinä heidän välissään enkä minä olisi heille yhtään kukaan tai mikään. Arkinen työ vain. Sitten joku pesisi riippuvat tissini ja raskausarpisen vatsanikin. Kotoani tuotaisiin joku hirveä kretonki kuitenkin, jos en olisi itse antanut ohjeita siihen. Täytyykin muistaa tyhjentää kaappi kaikista kamalista vaatteista. Kuvittelin hautajaisia ja sukulaisia kappelin penkeissä. Äitini nyyhkyttämässä ja isäni pää alas painuneena, kädet ristissä. Dramaattisuuteen taipuvaisen serkkuni roikkumassa kyllästyneen miesystävänsä hihassa. Haluaisin pahviarkun, sellaisen ekologisen version joka sitten palaisi mukanani tuhkaksi. Pitäisi muistaa miehellekin sanoa se varmuuden vuoksi. Entä lapseni? Kuvitelmat oli pakko lopettaa siihen paikkaan. Kaikki muut pystyin miettimään, mutta en lasteni ilmeitä ja tuntemuksia. Minun tehtävänihän on suojella heitä kaikelta pahalta, eikä kuolema sopisi siihen kuvaan.

Keskiviikkoaamuna lääkärinkiertoa odotettiin tavallista innokkaammin. Lääkäreillä oli tänä aamuna mennyt paljon aikaa kierrollaan ja odottelimme kärsimättöminä kotiutuslupaa. Lopulta komppania saapui, kaksi sisätauteihin erikoistuvaa ja yksi harjoittelija sekä oma kardiologini. Olin ominut hänet heti paikalla ja niin tuntui Tuulakin tekevän. Puhuimme hänestä "omanamme", sisätautilääkäreistä ei ollut niin väliä. Vitsailimme kardiologin kanssa, enkä noteerannut näitä muita juuri ollenkaan. Toinen erikoistuvista sisätautilääkäreistä aikoi ensin kirjoittaa sairaslomaa vain kaksi viikkoa, mutta kardiologi ärähti ja sanoi, että alla on sydäninfarkti ja kuukausi on minimi, olkoonkin vain istumatyöläinen. Ajokieltoa tuli myös kuukausi. Ymmärsin vasta pitkän ajan päästä, että kardiologi ajatteli työn psyykkistä kuormitusta enemmän kuin fyysistä ja oli tismalleen oikeassa. En olisi ollut työkykyinen vielä kahden viikon jälkeen, kun en aina tunne olevani vieläkään. Tätä kyseistä Hämeenlinnan kardiologia on muuten kehuttu maasta taivaaseen usealta taholta myöhemminkin, kun olen tutustunut muihin operoituihin. Pyysin häntä vielä näyttämään, missä stentti fyysisesti sijaitsi ja hän näyttikin sen kohdan keskellä rintaani. Tuntui omituiselta, että vasta eilen olin ollut hänen armoillaan siellä alakerrassa. Kiitin häntä lämpimästi ja lupasin ottaa rauhallisesti tämän seuraavan kuukauden. Näkisimme jälkitarkastuksessa sitten elokuun lopulla, jolloin toivottavasti olisin jo työkunnossa.

Lähetin seuraavaksi tekstiviestin töihin toimitusjohtajalle ja esimiehelleni. Aiemmin en ollut voinut mitään ilmoittaa, kun en tiennyt mitä oli odotettavissa. Toimitusjohtaja soitti tunnin päästä takaisin järkyttyneenä ja kerroin tilanteen lyhyesti. Työpaikka oli lomilla ja suljettuna, mutta elokuussa pitäisi taas aloittaa. Olin huolissani myös työstäni, sillä ne kaatuisivat nyt esimiehelleni, jolla oli kädet kyynärpäitä myöten täynnä jo nyt. Hoitaja oli tulossa pitämään loppuhaastattelua, joten jouduin lopettamaan puhelun, mutta lupasin soittaa kun olisin kotona.

Haastattelussa kävimme läpi uusia ja vanhoja elämäntapoja, kieltoja ja rajoituksia, joita nyt seuraisi.  Sitten meidät passitettiin Tuulan kanssa katsomaan  päivähuoneeseen sitä opetusfilmiä, josta oli aiemmin puhetta 7. luvussa. Kun olimme katsomassa sitä, näin sivusilmällä, miten eräs nuori mies tuli viereisestä huoneesta ja istahti seinän viereen tuolille. Havahduin, kun hän alkoi valua alaspäin siinä tuolissaan ja käänsin pääni siihen suuntaan. Mies oli mennyt tajuttomaksi ja verta valui hänen toista jalkaansa pitkin lattialle. Pomppasin ylös salamana ja juoksin miehen viereen. Hän hengitti onneksi itse, mutta verta valui aina vaan enemmän. Tuula huuteli varoituksia tuolistaan, pelkäsi kai että minä saisin uuden kohtauksen. Minua ärsytti, ettei kukaan tullut avuksi vaikka huusin monta kertaa. Kanslia oli pitkän käytävän keskellä ja me olimme päätyaulassa, joten nopein tapa saada hoitajia paikalle oli summeri. Karjaisin viereisen huoneen asukkaalle ja käskin painaa hälytysnappia. Hän ei ymmärtänyt mitään, joten kävin painamassa hätänappia itse. Tarkistin taas miehen hengityksen, joka onneksi sujui edelleen ja heilutin kättäni saapuvalle hoitajalle, joka ymmärsi nyt laittaa juoksuksi. Edelleen kierrolla oleva lääkärijoukko havahtui myös ja he tulivat mukaan auttamaan. Mies nostettiin sänkyyn jalat ylhäällä ja vuoto saatiin tyrehdytettyä nopeasti. Ilmeisesti miehen nivushaava oli auennut ja hän meinasi vuotaa kuiviin. Tuula oli tietysti oikeassa, enkä olisi missään tapauksessa saanut huhkia niin, mutta eihän sitä voi jättää toista siihen kuolemaankaan. Toisaalta olin tyytyväinen, että sydämeni kesti ensimmäisen testinsä oikein hyvin. Se nuori mieskin selvisi siitä ja hoitaja kysyi myöhemmin, olinko saanut jotain traumoja tapahtuneesta. Meinasin sanoa, että meidän iltasatummekin olivat rajumpia lapsuudessani, sillä sairaalaympäristö oli vanhempieni kautta tuttu minulle ennestään, mutta en sitten viitsinyt.

Seuraavaksi oli vielä kuntotesti fysioterapeutin kanssa. Nousimme 6 kerrosta portaita hitaasti ja juttelimme samalla. Testi meni hyvin ja hän antoi myös ohjeet kotikuntoutukselle. Keräsin huoneessa tavarani laukkuun ja vein potilasvaatteet pyykkipussiin. Sain vielä ennen lähtöä taksilapun kouraani ja reseptinipun, jonka sisätautilääkäri oli kirjoittanut ja niin astuin osaston ovesta ulos. Kello oli melkein kaksi ja odotin taksia sairaalan etuoven luona. Aurinko paistoi lämpimästi ja hymyillen nousin saapuvaan taksiin. Päätimme ajaa kotiin kauniin maalaismaiseman kautta, sillä moottoritie tuntui turhan vauhdikkaalta nyt. Nautin maisemista ja olo tuntui todella hyvältä. Kotona ei ollut muita kuin koira vastassa, sillä mies tulisi vasta tunnin päästä töistä. Tytär oli viimeisiä lomaviikkojaan viettämässä serkullaan ja kävelin ihmeissäni kotia ympäri. Juhlan jäljet oli siivottu hienosti ja kaikkialla oli todella kaunista. Sekä leikkokukat juhlista että puutarhan kaikki kukat olivat pääosin vielä hengissä, mistä olin erityisen iloinen. Verhot oli ripustettu tosin miten sattuu, mutta sekin vain nauratti minua. Koti tuoksui erilaiselta, kuten usein matkoilta tullessa huomaa. Laitoin kahvin tippumaan ja soitin sitten luvatusti toimitusjohtajalle. Hän oli kuulema juuri Euroopassa moottoripyörämatkallaan ja oli taukopaikalla vilkaissut puhelintaan, mistä oli löytänyt viestini. Refleksinomaisesti hän oli kaivanut povitaskustaan sikariaskinsa ja oli heittänyt sen saman tien ojaan. Hän ilmoittautui ensimmäiseksi henkiseksi tukijaksi tupakkalakkooni, mikä hellytti kyllä sydämeni. Sovimme pitävämme puhelinpalaverin elokuun alussa, missä käytäisiin tärkeimpiä käytännön asioita läpi ja sen jälkeen pitäisin rauhassa sairaslomani. Häntä ei kiinnostanut pätkääkään, miten työt järjestyisivät vaan ainoastaan minun vointini.

Kun mieheni tuli töistä kävimme apteekissa ja kaupassa yhdessä. En ollut saanut yhtään lääkkeitä mukaani sairaalasta, joten niitä oli nopeasti hankittava. Kaupassa keräsin erilaisia terveellisiä tuotteita kärryyn, mutta en vielä jaksanut täysin perehtyä kaikkiin tuoteselosteisiin. Tiesin, että pääsääntöisesti söin jo oikein, määrät vain piti tarkistaa ja tehdä joitakin tarkennuksia rasvojen ja hiilareiden laatuun. Kasvisten määrää pitäisi myös nostaa. Söimme rauhassa kahdestaan ja avasin sitten läppärini. En ollut päivittänyt facebookiin uusinta "potilasstatustani", enkä aikonut koskaan sitä tehdäkään. Siellä oli paljon pelkkiä tuttuja, joiden ei ollut edes tarpeellista tietää ja ystävät jo tiesivät. Yhdeksältä soi ovikello ja koiran rähinän saattamana menin avaamaan. Ovella seisoi kukkakaupan lähetti valtavan kokoinen kukkalaite käsissään. Suuni loksahti auki ja kuittasin lähetyksen hämmentyneenä. Asettelin uskomattoman kauniin kimpun maljakkoon ja avasin kortin. Se kultainen toimitusjohtaja oli järjestänyt kukkalähetyksen ja siinä oli paranemistoivotukset minulle koko työporukalta. "...ja odotamme kaikki sinua malttamattomana töihin, mutta vasta kun olet varmasti parantunut..." Putosin tuolille pöydän ääreen ja annoin lopultakin kyyneleiden tulla.