Aloitin kirjoittamaan viidettä lukua useammankin kerran, mutta joka kerta meni sisu kaulaan. Kaikki sairaalassa kokemani palasi mieleeni liian ahdistavana ja elävästi eikä minulla ollut voimia etääntyä siitä tarpeeksi. Infarktipotilailla depressio on hyvin yleistä ja minäkin taistelen sitä vastaan lähes joka päivä. Taas kerran huomaan, miten elintärkeää säännöllinen liikkuminen on. Masennusoireet häviävät tai ainakin lievenevät jokaisen lenkin myötä.
Eilen kuntopolulla käydessäni jäin venyttelemään järven rannalle ja siinä kymmenen minuutin aikana taivaanranta värjäytyi upean purppuran punaiseksi. Sillä hetkellä tunsin syvää kiitollisuutta, että minulla on edelleen mahdollisuus nähdä tämäkin luonnon ihme. Tyyni veden pinta näytti siltä kuin sen päällä olisi jääriitettä ja tuntui, että talvi on jo täällä. Yhtäkkiä kaikki linnut hiljentyivät kuin yhteisestä sopimuksesta ja aurinko pääsi laskeutumaan hyvässä järjestyksessä maillensa. Mieltäni lämmitti myös erään miespuolisen ystäväni kannustava halaus aiemmin päivällä. Pieniä asioita, joka päivä jotakin. Siinäkö se on hyvän elämän resepti?
5.luku
Perjantai 20.7.2012
Seuraavaksi minut kärrättiin sydänvalvontaan tarkkailtavaksi. Nyt olin suoraan hoitajien silmien alla avoimessa tilassa ja tunsin olevani paljon paremmassa turvassa kuin ensiavussa. Pääsin kokeilemaan vessassa käyntiäkin, kun oloni oli vähän parempi. No, se oli kyllä suuri virhe, sillä taas riitti pari askelta kivun palaamiseen. Suihkaus pikanitroa auttoi onneksi ja palasin nöyränä takaisin sänkyyn. Minut siirrettäisiin sydänosastolle heti kun nitrotippa voitaisiin poistaa, mutta se ei tuntunut vielä ajankohtaiselta. Muistan valvonnasta valoisan tilan, mikä tuntui ihanalta ensiavun ikkunattoman huoneen jälkeen. Hoitajat olivat myös ammattitaitoisia ja tehokkaita, joten saatoin melkein rentoutua tässä hyvässä hoidossa.
Sydämeni ei vain meinannut rauhoittua millään. Sain jatkuvasti rintakipukohtauksia, vaikka olin levossa ja nitroa meni suoraan suoneen. Sepelvaltimotautikohtauksessa sepelvaltimon äkillinen ahtauma tai
tukos aiheuttaa sydänlihakseen hapenpuutteen. Sydäninfarkti on
kyseessä silloin, kun hapenpuute tuhoaa sydänlihaksen soluja. Riippuen tuhon laajuudesta infarkti on sitten lievä tai pahimmillaan tappava. Tässä vaiheessa tiedettiin, että tuhoa oli syntynyt sydämeeni, sillä tuhon osoittavia merkkiaineita oli erittynyt vereeni ja arvot olivat koko ajan nousussa. Hoitohenkilökunta teki nyt kaikkensa, ettei tuhoja tulisi enempää. Onneksi en tiennyt tätä kaikkea vielä silloin, olisin varmaan kuollut silkasta säikähdyksestä.
Pallolaajennuksen mahdollisuutta väläyteltiin, mutta selvästi kaikki
odottivat vain, että pääsisin siirtymään osastolle. Viikonloppu oli
tulossa ja arvelin, että silloin ei mitään tapahtuisi kuitenkaan.
Hämeenlinnassa ei ollut päivystävää kardiologia, joten pallolaajennus
menisi seuraavalle viikolle. Mietin, olisiko sittenkin ollut parempi päästä Meilahteen. Entä jos tilani huononisi äkisti? Mitä sitten tapahtuisi?
Mieheni soitti vointia kyselläkseen ja kerroin viimeiset kuulumiset. Kotona oli hirveä härdelli juhlien järjestämisessä, mutta en kyennyt nyt ajattelemaan koko asiaa. Kuulin, että Ossi oli ottanut asiat haltuun ja delegoi suvereenisti hommia kaikille paikallaolijoille. Olin kirjannut onneksi tarkat ruokalistat ja -ohjeet ruutuvihkoon, josta tulikin nyt juhlien pelastus. Sieltä löytyivät myös menekkiarviot kahville, skumpalle ja muille juomisille. Poikani siippa oli viimeisillään raskaana, mutta jaksoi vetää osaltaan järjestelyt läpi ja näiden kahden tehopakkauksen johdolla hommat etenivät hienosti. Olimme myös hankkineet Ainolle kauniin musta-valkoisen rippimekon jo aiemmin, joten sitäkään huolta ei ollut. Tiesin, että mieheni inhosi sairaaloita, joten käskin häntä pysymään nyt kotona ja hoitavan asiat siellä.
Illan pimetessä yritin hieman nukkua, mutta en pystynyt. Edellinenkin yö oli mennyt valvoessa ja möröt pysyivät päässäni tiukasti. Epäilin, ettei kukaan huomaisi, vaikka lakkaisin hengittämästä nukkuessani. Ensiavun kokemukset olivat saaneet minut epäluuloiseksi, vaikka en varsinaisesti epäillytkään näitä hoitajia.
Tunsin jotenkin niin selvästi, että sydämeni oli pettämässä minut lopullisesti. Ihan kuin vanha ystävä olisi sanonut YYA-sopimuksensa irti ja pysähtyisi milloin tahansa. Heti kun painoin silmäni kiinni, pakokauhu tunkeutui väsymyksen läpi enkä pystynyt rauhoittumaan. Ulospäin näytin kuitenkin tyyneltä enkä halunnut mitään unilääkkeitä tai rauhoittavia. Luotin vaistooni, että tämä lääkearsenaali suonissani oli nyt riittävä ja aivan sietokykyni rajoilla.
Mutta se yö oli silkkaa helvettiä ja olin niin yksinäinen, kuin vain ihminen voi ikinä olla. Tuntui kuin minut olisi suljettu jo valmiiksi ruumisarkkuun odottamaan kuolemaa.
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
sunnuntai 7. lokakuuta 2012
4.luku
Kuukausi sitten joku kysyi minulta kuin ohimennen, että jäänkö nyt sairaseläkkeelle. Siis
mitä?? Enhän minä nyt niin huonossa kunnossa ole. Koko asia ei ollut siihen mennessä edes juolahtanut mieleeni ja sivuutin silloin koko kysymyksen naurahtaen. Eilen sitten olimme koko päivän mökillä puuhommissa. Minä keräsin kaadettujen puiden oksia ja risuja ja heittelin niitä suureen kokkoon palamaan. Se on sellaista kevyttä mukavaa puuhastelua, mitä olen tehnyt lukemattomat kerrat sen kummemmin ajattelematta. Ensimmäinen tunti meni hyvin, mutta sen jälkeen askeleeni alkoivat hidastua ja jouduin pitämään taukoja vähän väliä. Lounastauko auttoi ja jatkoin taas uusin voimin.
Jaksoin yhteensä 4,5 tuntia, kunnes lopulta luovutin ohjat muille. Mieleeni tuli se tuttavan heitto sairaseläkkeestä. Tätä vauhtia olisin eläkkeellä niin että viuh vain.
Homma ei todellakaan ollut kovin raskasta, mutta rasitus kohdistui yläkroppaan, mikä oli se huono juttu. Olen tähän asti vähän vältellyt sellaisia töitä ja infarktin jälkeen ne aluksi olivatkin kokonaan kiellettyjä. Nyt kun ajattelen kuukausia tästä taaksepäin, oli jo olemassa tiettyjä merkkejä tulevista ongelmista. Kun esimerkiksi ripustin pyykkiä kuivumaan narulle, tuntui että kädet väsyvät todella herkästi ja jouduin laskemaan ne monta kertaa välillä alas. Tiesin, ettei se ole ihan normaalia, mutta en mitenkään osannut yhdistää sitä sydänvaivoihin.
Tiedän jo, että naisilla sydäninfarktin oireet voivat olla aivan erilaiset kuin miehillä, joten mikseivät sitten jo sitä edeltävät sepelvaltimotautiin viittaavat oireetkin. Yhdessäkään lukemassani jutussa ei ollut mainittu minun oireitani. Minua ei hengästyttänyt, ei ahdistanut, ei ollut vannetta rinnan ympärillä, ei sattunut vasempaan käteen enkä tuntenut tutuksi oikein mitään kuvailluista oireista. Ainoa, mikä sopi, oli oireiden ilmaantuminen rasituksessa ja sitten infarktin alkaessa kova kipu keskellä rintaa, joka loppui heti kun rasituskin.
Se kova kipu olikin sitten oma lukunsa.
4.luku
Torstai 19.7.2012
Havahduin pimeydestä ja avasin silmäni. Minua oksetti ja yritin yökätä pahviastiaan jonka olin saanut aiemmin viereeni. Mitään ei kuitenkaan tullut ja pyyhin hikistä otsaani lakanan kulmalla. Hälytin piipitti edelleen, mutta ketään ei näkynyt. Oloni oli entistäkin huonompi eikä minulla ollut aavistustakaan, miten kauan olin ollut tajuttomana. Rintaani sattui niin kovaa, että haukoin henkeäni. Olin varma, että menettäisin uudestaan tajuntani hetkenä minä hyvänsä. Tällä kertaa pelkästä kivusta. Yritin hapuilla jostain hälytysnappia pakokauhun vallassa, ennenkuin löysin sen. Kysyin sermin takana olevalta mieheltä, kuinka kauan hälytin oli jo piipannut. "Onhan se jo jonkin aikaa, kymmenkunta minuuttia varmaan", mies vastasi. Kiitos vaan avusta, paskiainen.
Tympeän näköinen, nuorehko ja vähän tukeva hoitaja saapui lopulta paikalle. Odotin, että hoitaja selittäisi, miksi hälytyksestä huolimatta kukaan ei ollut tullut katsomaan vointiani. Hän ei ihmeekseni selittänyt yhtään mitään, tokaisi vain, että:" Sinullahan on nyt kaikki hyvin, eikö olekin?". Minä jäin tuijottamaan häntä hämmästyneenä ja sain sanottua, että joskus on ollut kyllä parempiakin hetkiä ja että rintaani sattui taas todella kovaa. Hoitaja häipyi jonnekin ja minä ihmettelin mielessäni, että mitä helvettiä täällä oikein tapahtui. Olisiko täällä kukaan huomannut, vaikka minulta olisi henki lähtenyt sen kymmenen minuutin aikana?
Kohta hoitaja tuli taas luokseni perässään lääkäri joka kuittasi ihmettelyni samoilla sanoilla kuin hoitajakin. Että minullahan on kaikki hyvin nyt, eikö niin? Näin sivusilmällä, että hoitaja laittoi jotain kanyyliini ja yhtäkkiä lävitseni meni taas hirveä pahoinvoinnin aalto. Kun sanoin, että nyt tuntuu tosi pahalta, hoitaja vain totesi, että morfiini on niin vahvaa että siitä saattaa tulla huono olo. Kenellekään ei tullut mieleen varoittaa etukäteen, että morfiinia on tulossa. Minun luottamukseni oli mennyt tähän paikkaan ja tähän hoitajaan ja toivoin, että pysyisin tajuissani tai edes hengissä aamuun asti, kunnes hoitajat vaihtuisivat. Morfiini kuitenkin auttoi minut pahimman yli ja pystyin taas hengittämään normaalisti.
Jälkikäteen selvisi, että tässä kohdassa potilastietoihini oli laitettu merkintä sydämen harvalyöntisyydestä, joka esti beetasalpaajien käytön nyt ja aina. Tulipahan testattua.
Selvisin aamuun asti enemmiltä murheilta ja oloni oli aamupäivällä jo vähän parempi. En ollut syönyt mitään edellisen aamun jälkeen enkä saanut vieläkään mitään. Arvelin, että paasto oli tarpeellista, mikäli joutuisinkin äkkiä leikkaukseen. Nyt kun kivut oli saatu kuriin, aloin miettiä kotona olevia haasteita. Rippijuhlat olivat jo ovella ja minä makasin täällä. Nyt tarvittiin sotasuunnitelma ja aivoni kävivät kierroksilla. Tämä olisi ensimmäinen kerta ikinä, kun en olisikaan järjestämässä perheemme juhlia. Mietin jo koko juhlien siirtämistä tulevaisuuteen, mutta se olisi hirveä pettymys Ainolle, joka oli odottanut tätä jo monta vuotta. Sitäpaitsi, rippileiri oli jo käyty ja konfirmaatio olisi joka tapauksessa sunnuntaina, makasinpa minä sairaalassa tai en.
Ossi-veljeni oli ajamassa alkuperäisen suunnitelman mukaan kohti kotiamme iäkkäät vanhempamme kyydissään. He olivat saaneet tiedon minun tilastani eilen illalla ja poikkesivat nyt sairaalassa matkallaan. Vanhempieni oli tarkoitus majoittua mökillemme omaan rauhaansa ja Ossi tulisi kotiimme, kuten muutkin pitkänmatkan vieraat. Äitini oli lähes hysteerinen ja minä yritin vinkata veljelleni, että veisi hänet pois mahdollisimman pian. En jaksaisi nyt rauhoitella ketään. Kun hän oli lopulta rauhoittunut, vitsailimme jo tilastani ja he käskivät minun olla murehtimatta juhlista, ne kyllä järjestyisivät.
Isän puoleisessa suvussa oli ollut aiemmin useita äkkikuolemia ja nuoria miehiä oli mennyt sydänkohtauksiin ja aivohalvauksiin ennen aikojaan. Yhdelle serkuistani oli tehty peräti sydämen siirtokin muutama vuosi sitten. Rakas isäni on jo 82 -vuotias ja olin yrittänyt henkisesti varautua, että hän saattaisi kuolla piankin, vaikka onkin melko hyväkuntoinen. Isä oli ollut epätavallisen vaisu koko vierailun ajan. Poislähtiessään hän kuitenkin pysähtyi sänkyni vierelle ja sanoi: "Muista sitten, että minun vuoroni on ensin."
Jaksoin yhteensä 4,5 tuntia, kunnes lopulta luovutin ohjat muille. Mieleeni tuli se tuttavan heitto sairaseläkkeestä. Tätä vauhtia olisin eläkkeellä niin että viuh vain.
Homma ei todellakaan ollut kovin raskasta, mutta rasitus kohdistui yläkroppaan, mikä oli se huono juttu. Olen tähän asti vähän vältellyt sellaisia töitä ja infarktin jälkeen ne aluksi olivatkin kokonaan kiellettyjä. Nyt kun ajattelen kuukausia tästä taaksepäin, oli jo olemassa tiettyjä merkkejä tulevista ongelmista. Kun esimerkiksi ripustin pyykkiä kuivumaan narulle, tuntui että kädet väsyvät todella herkästi ja jouduin laskemaan ne monta kertaa välillä alas. Tiesin, ettei se ole ihan normaalia, mutta en mitenkään osannut yhdistää sitä sydänvaivoihin.
Tiedän jo, että naisilla sydäninfarktin oireet voivat olla aivan erilaiset kuin miehillä, joten mikseivät sitten jo sitä edeltävät sepelvaltimotautiin viittaavat oireetkin. Yhdessäkään lukemassani jutussa ei ollut mainittu minun oireitani. Minua ei hengästyttänyt, ei ahdistanut, ei ollut vannetta rinnan ympärillä, ei sattunut vasempaan käteen enkä tuntenut tutuksi oikein mitään kuvailluista oireista. Ainoa, mikä sopi, oli oireiden ilmaantuminen rasituksessa ja sitten infarktin alkaessa kova kipu keskellä rintaa, joka loppui heti kun rasituskin.
Se kova kipu olikin sitten oma lukunsa.
4.luku
Torstai 19.7.2012
Havahduin pimeydestä ja avasin silmäni. Minua oksetti ja yritin yökätä pahviastiaan jonka olin saanut aiemmin viereeni. Mitään ei kuitenkaan tullut ja pyyhin hikistä otsaani lakanan kulmalla. Hälytin piipitti edelleen, mutta ketään ei näkynyt. Oloni oli entistäkin huonompi eikä minulla ollut aavistustakaan, miten kauan olin ollut tajuttomana. Rintaani sattui niin kovaa, että haukoin henkeäni. Olin varma, että menettäisin uudestaan tajuntani hetkenä minä hyvänsä. Tällä kertaa pelkästä kivusta. Yritin hapuilla jostain hälytysnappia pakokauhun vallassa, ennenkuin löysin sen. Kysyin sermin takana olevalta mieheltä, kuinka kauan hälytin oli jo piipannut. "Onhan se jo jonkin aikaa, kymmenkunta minuuttia varmaan", mies vastasi. Kiitos vaan avusta, paskiainen.
Tympeän näköinen, nuorehko ja vähän tukeva hoitaja saapui lopulta paikalle. Odotin, että hoitaja selittäisi, miksi hälytyksestä huolimatta kukaan ei ollut tullut katsomaan vointiani. Hän ei ihmeekseni selittänyt yhtään mitään, tokaisi vain, että:" Sinullahan on nyt kaikki hyvin, eikö olekin?". Minä jäin tuijottamaan häntä hämmästyneenä ja sain sanottua, että joskus on ollut kyllä parempiakin hetkiä ja että rintaani sattui taas todella kovaa. Hoitaja häipyi jonnekin ja minä ihmettelin mielessäni, että mitä helvettiä täällä oikein tapahtui. Olisiko täällä kukaan huomannut, vaikka minulta olisi henki lähtenyt sen kymmenen minuutin aikana?
Kohta hoitaja tuli taas luokseni perässään lääkäri joka kuittasi ihmettelyni samoilla sanoilla kuin hoitajakin. Että minullahan on kaikki hyvin nyt, eikö niin? Näin sivusilmällä, että hoitaja laittoi jotain kanyyliini ja yhtäkkiä lävitseni meni taas hirveä pahoinvoinnin aalto. Kun sanoin, että nyt tuntuu tosi pahalta, hoitaja vain totesi, että morfiini on niin vahvaa että siitä saattaa tulla huono olo. Kenellekään ei tullut mieleen varoittaa etukäteen, että morfiinia on tulossa. Minun luottamukseni oli mennyt tähän paikkaan ja tähän hoitajaan ja toivoin, että pysyisin tajuissani tai edes hengissä aamuun asti, kunnes hoitajat vaihtuisivat. Morfiini kuitenkin auttoi minut pahimman yli ja pystyin taas hengittämään normaalisti.
Jälkikäteen selvisi, että tässä kohdassa potilastietoihini oli laitettu merkintä sydämen harvalyöntisyydestä, joka esti beetasalpaajien käytön nyt ja aina. Tulipahan testattua.
Selvisin aamuun asti enemmiltä murheilta ja oloni oli aamupäivällä jo vähän parempi. En ollut syönyt mitään edellisen aamun jälkeen enkä saanut vieläkään mitään. Arvelin, että paasto oli tarpeellista, mikäli joutuisinkin äkkiä leikkaukseen. Nyt kun kivut oli saatu kuriin, aloin miettiä kotona olevia haasteita. Rippijuhlat olivat jo ovella ja minä makasin täällä. Nyt tarvittiin sotasuunnitelma ja aivoni kävivät kierroksilla. Tämä olisi ensimmäinen kerta ikinä, kun en olisikaan järjestämässä perheemme juhlia. Mietin jo koko juhlien siirtämistä tulevaisuuteen, mutta se olisi hirveä pettymys Ainolle, joka oli odottanut tätä jo monta vuotta. Sitäpaitsi, rippileiri oli jo käyty ja konfirmaatio olisi joka tapauksessa sunnuntaina, makasinpa minä sairaalassa tai en.
Ossi-veljeni oli ajamassa alkuperäisen suunnitelman mukaan kohti kotiamme iäkkäät vanhempamme kyydissään. He olivat saaneet tiedon minun tilastani eilen illalla ja poikkesivat nyt sairaalassa matkallaan. Vanhempieni oli tarkoitus majoittua mökillemme omaan rauhaansa ja Ossi tulisi kotiimme, kuten muutkin pitkänmatkan vieraat. Äitini oli lähes hysteerinen ja minä yritin vinkata veljelleni, että veisi hänet pois mahdollisimman pian. En jaksaisi nyt rauhoitella ketään. Kun hän oli lopulta rauhoittunut, vitsailimme jo tilastani ja he käskivät minun olla murehtimatta juhlista, ne kyllä järjestyisivät.
Isän puoleisessa suvussa oli ollut aiemmin useita äkkikuolemia ja nuoria miehiä oli mennyt sydänkohtauksiin ja aivohalvauksiin ennen aikojaan. Yhdelle serkuistani oli tehty peräti sydämen siirtokin muutama vuosi sitten. Rakas isäni on jo 82 -vuotias ja olin yrittänyt henkisesti varautua, että hän saattaisi kuolla piankin, vaikka onkin melko hyväkuntoinen. Isä oli ollut epätavallisen vaisu koko vierailun ajan. Poislähtiessään hän kuitenkin pysähtyi sänkyni vierelle ja sanoi: "Muista sitten, että minun vuoroni on ensin."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)