Sivut

lauantai 29. syyskuuta 2012

3.luku:

Viikko sitten sydämeni oli kuin säikähtänyt pupujussi auton valoissa. Tänään tuntuu taas samalta, vaikka viikkoon mahtui sentään jokunen hyväkin päivä. Työnteosta ei tahdo tulla mitään, sillä en pysty keskittymään kunnolla.

Kolesteroliarvojani runnotaan nyt väkisin alas ja tavoitearvo huonolle kolesterolille on vain 1,8. Kun sain infarktin, kokonaiskolesterolini oli 4,8 ja kuukauden 20mg Atorvastatin-kuurin jälkeen se oli 3,7. Nyt on melkein kuukausi mennyt tupla-annoksella ja ensi viikolla käyn verikokeissa kontrollissa. Kardiologini päättää sen jälkeen, miten edetään. Katsotaan olisiko hänellä vielä taikakeinoja takataskussaan minua varten.


Kävin äsken saunassa ja jäin tuijottamaan siellä jalkojani. Laskin niistä yhteensä 22 pientä tai isoa mustelmaa. Klopidogreeli - se sama vaaleanpunainen pilleri, josta Mikael Jungner puhui kuukausi sitten julkisuudessa henkensä pelastajana - pitää sepelvaltimoni avoimena ja minutkin hengissä, mutta aiheuttaa näitä verenpurkaumia sivuoireina.

Hyvä sentään, että mustelmat ovat toistaiseksi olleet tuolla jaloissa eivätkä päässä!

3.luku
Torstai 19.7.2012

Nieleskelin itkua ja yritin ymmärtää taas kerran. Minun mieheni, jonka olisi pitänyt olla oma vuoreni ja kiintopisteeni merellä, ei piitannut minusta edes tämän vertaa. Yli kaksikymmentä vuotta yhteistä taivalta olisi pitänyt valmistella minua tähän, mutta en silti voinut uskoa kuulemaani. Tämän yhden kerran minä olisin tarvinnut häntä vierelleni. Vain tämän ainoan kerran vastineeksi kaikista niistä kerroista, kun minä olin ollut hänelle lohduttajana ja tukijana elämän karikoissa. Kurkkuani kuristi enkä tiennyt johtuiko se pahasta mielestä vai tästä toisesta sydämen myrskystä, mikä minua moukaroi parhaillaan. 
En ehtinyt jäädä kuitenkaan suremaan, sillä se sama lääkäri tuli nyt vierelleni ja selitti, että minut siirrettäisiin toiseen sairaalaan tarkkailtavaksi, sillä päivystys menee Riihimäellä kiinni iltakymmeneltä ja tilani vaatisi joka tapauksessa sairaalahoitoa. Mitään parempaa selitystä sairaudestani en saanut vieläkään.
Ambulanssi saapui kuuden maissa ja lähtöäni Hämeenlinnaan valmisteltiin. Saattajilleni selvitettiin tilanteeni yksityiskohtaisesti ja tottuneesti he keräsivät mukaan kaiken tarvittavan. Olin saanut sairaalan vaatteet jo aiemmin päälleni ja tarkistin vain, että laukkuni ja siviilivaatteeni tulivat myös mukaan. Sain ambulanssiin vierelleni mukavan naisen, joka oli juuri palannut vanhempainvapaalta töihin. Juttelimme matkan aikana niitä näitä ja hän ihmetteli, miten rauhallisesti otin näin vakavan tilanteen. Totesin vain, että elämässäni on ollut paljon jo kaikenlaista enkä ihan pienistä hätkähdä.

Hän näytti minulle sydänkäyräni ja selitti mikä siinä huolestutti lääkäreitä. Poikkeavaa oli kuoppa viivalla siinä kohtaa kun olisi pitänyt olla "nyppylä" eli EKG:ssa oli ST-vajoamaa. Myöhemmin minulle selvisi, että se viittaa NSTEMI:iin eli sydäninfarktiin ilman ST-nousua. Tämän lisäksi mitatut merkkiaineet, eli ne "sydänentsyymit", joista oli puhetta aiemmin, olivat koholla, mikä myös viittasi vaurioihin sydänlihaksessa. Infarktin toteaminen ei ole niin selväpiirteistä, vaan tässä vaiheessa sitä vasta epäiltiin.
Ambulanssi rytkytti reipasta vauhtia läpi moottoritien tietyömaan ja tunsin kovalla pedillä jokaisen töyssyn ilkeästi rinnassani. Tämä oli elämäni ensimmäinen ambulanssimatka ja olin jotenkin kuvitellut, että matka olisi ennemminkin pumpulinpehmeä. Suoneeni meni kanyylin kautta koko ajan nitroa ja sain viiksien kautta happea, joten oloni oli sentään siedettävä. 

Saavuimme sairaalaan ja minut kärrättiin tarkkailtavaksi ensiapuun (ainakin arvelin niin) ja sijoitettiin kahden hengen huoneeseen. Alkoi samanlainen rumba kuin Riihimäelläkin ja vierelläni kävi lääkäreitä ja hoitajia vuorotellen. Muuan paukapäämies, en muista hänen titteliään, kävi tökkäämässä varoittamatta sormellaan rintaani niin, että älähdin kivusta. "Sattuuko?", hän kysyi viattomasti. Minä vastasin jäätävästi, että kyllä sattuu ja jäi varmasti mustelmakin. Hänen tarkoituksenaan oli kai tarkistaa, että kokemani kipu oli sydämestä lähtöisin, eikä olisi mitään lihaskipua tai muuta vastaavaa. Saamarin idiootti, ajattelin silti vihaisena itsekseni. 
Jostain syystä kaikki yrittivät tarjota minulle valmiita kuvauksia tuntemastani kivusta. He ehdottivat, että kipuni olisi joko puristavaa, vannemaista, ahdistavaa, musertavaa tms. Ei tuntunut kelpaavan, kun yritin selittää että kipu oli lähinnä polttavaa, tuntui keskellä rintaa eikä säteillyt muualle kuin lapaluihin selän puolelle. En selvästikään ollut mallipotilas, kun vänkäsin vastaan tuntemuksistani.  

Anelin, että saisin käydä viereisessä vessassa pikaisesti, mutta minulle tuotiin vain ämpäri sängyn viereen johon oli pakko lorottaa, vaikka sermin takana makasi ventovieras mies. Liikkumislupaa ei ollut, sillä oireeni palasivat heti kun otin yhdenkin askeleen. No, onneksi ei tarvinnut alusastiaan pissata, siitä ei olisi kyllä tullut mitään.

Olin saanut koko illan erilaisia lääkkeitä ja seuraavana oli vuorossa beetasalpaaja, jonka pitäisi myös auttaa osaltaan sydäntäni paranemaan. Sain pikkuriikkisen murusen lääkettä ja nielaisin sen. Muistan vielä sen, että niskani takana oleva monitori alkoi hälyttää vaimeasti ja vilkaisin sitä. Pulssini oli pudonnut hälytysrajalle ja lukema oli enää 38. Pahoinvoinnin aalto vyöryi päälleni ja putosin pimeyteen.

lauantai 22. syyskuuta 2012

2.luku:

Tänään perjantaina ei ollut kovin hyvä päivä. Sydämeni ei ole kunnossa vielä, vaikka niin haluaisinkin. Olen tehnyt kaiken voitavani, että kuntoutuisin nopeasti. Silti pari päivää on sydämeni käyttäytynyt kuin viheliäinen autonromu, joka kolkottaa äänekkäästi ja hypähtelee miten sattuu. Minua ei satu varsinaisesti mihinkään, mutta tuo epäluotettava moottori vie kaiken huomioni. Töistäni ei tule mitään ja tunnen olevani vain taakka kaikille. Työkavereilleni, jotka joutuvat tuuraamaan minua. Lapsilleni, joille minusta ei ole mitään iloa vaan tiuskin pienemmästäkin asiasta. Miehelleni..no, en halua puhua hänestä nyt.

Toivotan kaikille hyvää ja rentouttavaa viikonloppua!

2. luku
Torstai 19.7.2012

Selitin hoitajalle, että en ole itse ratissa vaan mieheni ajaa ja että olemme kohta jo perillä. Ambulanssia ei kannattaisi kutsua, sillä olisimme nopeammin siellä omalla kyydillämme. Vähän pitkin hampain hän sitten alkoi ottaa tietojani valmiiksi ylös ja käski ajaa suoraan ensiavun eteen, jonne joku tulisi vastaan. Puhuminen tuntui vähän raskaalta ja odotin vain, että pääsisimme perille. En pitänyt tilannetta silti kovin vakavana, sillä kipu oli paikoillaan ollessa edelleen melko vaimeaa. Mieheni ei ymmärtänyt tilaani sen enempää kuin minäkään, sillä hänhän ei ollut nähnyt minua edellisen päivän jälkeen ennen kuin nyt. En todellakaan voihkinut kivusta tai näyttänyt hirveän sairaalta. En ollut myöskään halunnut huolestuttaa Ainoa tai miestäni turhaan, joten olin purrut hammasta jos kipu oli yltynyt kovemmaksi.
Ensiavun ovelle tuli vastaan ensimmäinen monista auttajistani, partasuinen ja huumorintajuinen lääkintävahtimestari. Hän saatteli minut sisään ja ohjasi pieneen ensiapuhuoneeseen. Nuo muutamat hassut askeleet ennenkuin pääsin makuulle tuntuivat tosi pahalta, sillä kipu oli taas palannut heti kävellessäni. Vasta maatessani sillä muovitetulla, epämukavalla sängyllä minulle valkeni, että nyt oli tosi kyseessä. Hemmetti, että rintaan sattui vietävästi, vaikka makasin nyt paikoillani.

Hoitaja, jonka kanssa olin arvatenkin puhunut puhelimessa aiemmin, tuli ottamaan verenpaineeni ja yhtäkkiä alkoi kauhea tohina ympärilläni. Kanyyli pistettiin taitavasti kädenselkääni ja teipattiin liikkumattomaksi. Sormeeni nipistettiin happisaturaatiota mittaava "pyykkipoika" ja sain nenääni happiviikset. Yläruumiini oli riisuttu paljaaksi heti tullessani ja rintaani läiskittiin tarralappuja sydänelektrodeja varten. Vasemman rinnan alle  kylkikaareen tuli muutama, keskelle rintaa yksi ja tästä ylemmäs, lähelle kaulakuoppaa yksi. Lisäksi molempiin kylkiin, sekä ranteisiin ja nilkkoihin asetettiin omansa.  Ensimmäinen sydänsähkökäyräni joka tulostettiin ulos, näytti kuulemma poikkeavalta. Kukaan ei kylläkään kertonut, että millä tavalla poikkeavalta. Jos olisin ollut voimissani, olisin tyypilliseen tapaani tentannut hoitajia ja lääkäreitä kaikesta mahdollisesta. Nyt en vain jaksanut. Olkoon, hittolainen, mietin tätä sitten myöhemmin.

Kun sydänkäyräni oli otettu ja tulostettu erillisellä, siirrettävällä laitteella, rintaani ja kylkiini jätettiin vielä piuhat, että sydämeni ja elimistöni toimintaa voitaisiin valvoa koko ajan. Monitoriin ilmestyi nyt mm. oma sydänkäyräni, verenpaineeni (laite otti automaattisesti säännöllisin väliajoin verenpaineeni) sekä pulssini, mutta en nähnyt niitä koko ajan, sillä monitori siirrettiin pääni taakse. Varmaan siksi ettei potilas säikähtäisi lukemia, arvelin jälkeenpäin. Omat lukemani ja käyräni olivat silloin tullessani pahasti pielessä, kuten jälkikäteen kuulin.

Minua nolotti olla rinnat paljaana siinä kaikkien katseiden alla, mutta onneksi joku fiksuista hoitajista huomasi huoleni. Hän veti lakanan päälleni ja sanoi rauhoittavasti, että avonaisen oven takana olevalla käytävällä kulkee vain hoitohenkilökuntaa. Niillä ihmisillä siellä Riihimäen sairaalan ensiavussa oli viisautta ja ymmärrystä asettautua potilaan asemaan, josta olen edelleenkin lämpimästi kiitollinen. Ne olivat toki pieniä asioita näin vakavassa tilanteessa, mutta minulle ainakin tärkeitä ja jäivät mieleeni.

Pureksin pahanmakuista asperiinia samalla kun kyynärtaipeestani otettiin verta ensimmäistä koetta varten. Lääkintävahtimestarimies kevensi tunnelmaa mukavilla jutuillaan ja sai pikatestin tulokset verestä nopeasti. Muistan, miten hän keskeytti puheensa ja sanoi vähän yllättyneenä, että sydänentsyymini ovatkin koholla. "Ai paljonko?", minä kysyin ymmärtämättä yhtään mistä hän puhui. "170", vastasi mies. "Ja mitähän sen sitten pitäisi olla?", kyselin edelleen hölmönä. En muista enää, mitä hän vastasi (ehkä alle 50), mutta selväksi tuli, että arvoni olivat liian suuret, aivan liian suuret. Hän kuitenkin lohdutti (vaikka minua se ei lohduttanut), että joillakin ne voivat olla viisikin sataa. Yritin hahmottaa näitä lukuja ja miettiä, että mitähän nämä merkitsevät ylipäätään. Mitkä ihmeen entsyymit? 

Hoitaja antoi ensimmäisen nitrosuihkeen Dinitiä kieleni päälle. Sillä on sama vaikutus kuin kielen alle laitettavalla nitrotabletilla, mutta suihke on nopeampi. Se maistuu muuten ihan hirveältä (paitsi jos sattuu tykkäämään raa'an viinan mausta). Kun kipu hävisi samantien, päättelin (hah, todella fiksuna) että taitaa tosiaan sydämessä olla jotain hullusti. Olin kuitenkin tyytyväinen, ettei minuun sattunut enää.
Huonosti suomea puhuva lääkäri tuli jututtamaan minua ja kyseli samat taustatiedot kuin hoitajakin oli kysellyt. Hoitaja selitti lääkärille selvästi vähän ärtyneenä, että kaikki tietoni ovat kirjattu kyllä ylös. Tämä suloinen sisar hento valkoinen - ei kylläkään ihan hento kooltaan - tulkitsi minulle lääkärin puheet ja piti huolen, että olin ymmärtänyt kaiken. No en kuitenkaan ihan ollut, koska kukaan ei ollut tähän mennessä kertonut, että mikä minua varsinaisesti vaivasi. Puhuttiin vain epämääräisesti, että entsyymit ovat koholla ja sydänkäyrässä on poikkeavuuksia. Verensokerini oli kuulema sentään loistavat 4,1, lohdutus kai sekin. Kuulin, kun lääkäri ja hoitaja keskustelivat minun siirtämisestäni toiseen sairaalaan. Lääkäri konsultoi päivystävää kardiologia Meilahden sairaalassa ja he tulivat siihen tulokseen, että minut voitaisiin kuitenkin lähettää tässä vaiheessa Hämeenlinnaan eikä Meilahteen. Arvelin siinä itsekseni, että ehkä se oli hyvä uutinen, mutta minua pelotti jo tosi paljon. 

Olin jo aiemmin pyytänyt hoitajaa etsimään mieheni odotustilasta ja kertomaan tilanteen. Hoitaja ei löytänyt miestäni mistään ja pyysinkin sitten puhelimen laukustani, että soittaisin hänelle. Arvelin, että aiemmista huonoista sairaalakokemuksista johtuen mieheni olisi ehkä ennemmin ulkona kuin sisällä. Mieheni vastasi puhelimeen ja kerroin hänelle sen minkä tiesin. "Minut siirretään kohta Hämeenlinnaan, mutta sä ehdit vielä käydä tässä ennen lähtöä. Hoitaja tulee vastaan ja näyttää huoneen missä mä olen." Mieheni piti pienen tauon ja sanoi vähän vaivaantuneesti: "Mä ajoin jo kotiin, kun sulla tuntui kestävän niin kauan siellä." 

Minä suljin puhelimen sanomatta sanaakaan.

lauantai 15. syyskuuta 2012

1. luku: Tapahtunut tähän mennessä...

Minussa on aina ollut vähän besserwisserin vikaa ja olen elänyt aina siten, kuin minusta on hyvältä tuntunut. Jos olen jonkin päätöksen tehnyt, olen pitäytynyt siinä ja kärsinyt kaikki seuraukset - vaikka sitten kuolemaan asti. No nyt niin meinasi todella käydä (tätä en ollut ottanut koskaan huomioon) ja olen tässä muutaman viikon aikana miettinyt, että minun tapani elää ei ehkä olekaan se kaikista viisain. Voisi olla jopa suotavaa, että luovun muutamista paheistani, kuten tupakka, epäterveellinen ruoka, monen tunnin telkkarintuijotusmaratonit ja epäsäännöllinen, liian vähäinen ja tehoton liikunta. Viinaan menevä en ole koskaan ollut ja juon vain harvoin enkä edes kestä viinaa, joten onpahan edes yksi luopuminen vähemmän edessä. 

Painoni on päässyt karkaamaan käsistä ja 168 senttiselle naiselle 83 kg on vaan liikaa. Avasin toisen blogin Kiloklubiin, jossa kerron kamppailustani ylimääräisiä kiloja vastaan. 

Olen parin vuoden aikana alkanut tehdä omia biisejäni, mutta tämä mörkö vei myös kaiken luovuuteni. En ole saanut yhtä keskeneräistä biisiäni valmiiksi millään, junnaan paikoillani ja ajatukseni vain harhailevat.

Ensimmäisen kerran elämässäni myönnän, että omin voimin en tästä enää selviä. Ystäväni ovat kultaisia ja kuuntelevat murheitani, mutta tämä nyt kokemani mullistus on jotain sellaista, johon he eivät pysty ottamaan osaa. He tarkoittavat hyvää, mutta ovat neuvottomia edessäni. Kenenkään ystävistäni yhtä pariskuntaa lukuun ottamatta ei ole tarvinnut kokea lähellekään mitään sellaista, mitä olen käynyt ja käyn parhaillaan läpi. En puhu pelkästään infarktistani, vaan siihen johtaneista syistä. Heidän murheensa ovat sellaisella tasolla, jossa itse olin vielä kuusi vuotta sitten. Tiedättehän: pettäviä puolisoita, työongelmia, kamalia murkkulapsia, homekoteja ja ikääntyviä vanhempia. Jos minun murheeni olisivat noin "pieniä", olisin onnellinen. En tarkoita, että heidän murheensa olisivat mitättömiä, vaan heille ne ovat aivan hirveitä ja toivon että he selviävät niistä. Kysymys on suhteellisuudesta. 

Minä ihmettelen pelkästään sitä, että oma infarktini antoi odottaa itseään näin monta vuotta.

1.luku
Keskiviikko 18.7.2012

Olimme suunnitelleet ystävieni Stinan ja Jaakon sekä poikani kanssa menevämme illalla Helsinkiin katsomaan muusikkoveljeni bändin esitystä. Ajoin kotoani kesämökillemme 30 km päähän, josta 25 -vuotias poikani Atso tulisi autolla minut hakemaan ystävänsä kanssa. Kävin ennen lähtöämme mökissä ja tunsin, miten rinnassani alkoi äkkiä poltella inhottavasti. Arvelin, että olin polttanut taas liikaa tupakkaa ja keuhkot huusivat armoa tavallista ärhäkämmin. Istahdin sängyn laidalle hetkeksi ja tuntemus meni ohi. Tiesin kyllä heti, että tästä seuraa jotain ikävää. En vain tiennyt vielä mitä.

Kävimme sitten hakemassa ystäväpariskunnan heidän kotoaan ja ajoimme 60 km päähän Helsinkiin. Jätimme auton parkkiin Yrjönkadulle ja kävellessämme alaspäin Lönnrotinkatua Mannerheimintielle päin sytytin tupakan. Tumppasin sen kuitenkin saman tien, sillä rinnassa tuntui taas pahalta. Hidastin askeleitani ja aavistelin pahaa. Pääsimme Kolmen sepän patsaalle asti kunnes minun oli pakko istahtaa alas. Stina mittasi pulssiani ranteesta ja väitti sitä tosi laiskaksi. En oikein uskonut häntä, sillä tupakoivana ja huonokuntoisena pulssini yleensä laukkasi tuhatta ja sataa. 

Huolestuneena poikani ja ystäväni yrittivät saada minua lähtemään Meilahteen päivystykseen, mutta minä vaadin, että menemme suunnitelman mukaisesti esitystä katsomaan. Kipu loppui taas hetken kuluttua ja jatkoimme matkaa. Heti muutaman askeleen jälkeen polttelu jatkui, mutta jatkoin sitkeästi kävelyä ja pääsimme perille ravintolaan. 

Olimme alunperin suunnitelleet, että poikani olisi meille kuskina jos innostuisimme ottamaan ravintolassa siiderin tai pari. Aavistelin edelleen pahaa ja join koko illan vain limua. Istuessa olo oli ihan hyvä, vaikka kipu ei ihan kokonaan poistunutkaan. Eräs ruotsinkielinen harmaantunut charmantti herrasmies kävi hakemassa minut tanssimaan ja tanssimmekin kaksi kappaletta. Hän kysyi, saisiko hakea toisenkin kerran ja lupasin förstås. Jouduin kuitenkin sitten kieltäytymään kutsusta, mikä jäi harmittamaan jälkikäteen. Enpä usko, että hän uskoi selittelyitäni huonosta olosta.

Veljeni bändi tuli tauolla tervehtimään meitä pöytään ja oli kiva tavata myös rumpali, jota en ollut ennen tavannut. Veljeni Joonas on mielettömän taitava kitaristi ja nautin hänen soitostaan jo lapsena.Muistan erityisesti hänen soittamansa Santanan kitarasoolot ja Joe Cockerin parhaat biisit. Sukumme on musikaalinen ja olen kasvanut monipuolisen musiikin keskellä. Tästä toisesta veljestäni tuli lopulta ammattimuusikko, mitä kadehdin aina silloin tällöin. Toinen veljeni Ossi on myös musiikillisesti lahjakas ja onnekkaasti meidän kaikkien lapset ovat myös perineet musikaalisuuden. 

Olin luvannut yöpaikan Joonakselle ja hänen bändikaverilleen, kosketinsoittaja Villelle, kesämökiltämme. Keikan jälkeen lähdimme kävelemään hiljalleen autolle päin ja koko matkan jouduin pinnistelemään, että sain otettua edes askeleen eteenpäin. Nuo muutamat sadat metrit tuntuivat loputtomilta, mutta heti kun pääsin autoon istumaan, kivut katosivat. En suostunut edelleenkään lähtemään Meilahteen, enkä myöskään Jorviin. Molempia ehdotettiin matkan aikana, mutta minä pidin jääräpäisesti pintani. Veimme ystävämme kotiin ja kävimme vielä poikani kanssa mökillä katsomassa, että yövieraat ovat kotiutuneet ja lähdin sitten - poikani vastusteluista huolimatta - ajamaan kotiin. Matka meni ihan hyvin, vaikka mietin koko ajan, mistä ihmeestä on oikein kysymys. Arvelin saaneeni ehkä keuhkokuumeen, sillä kipu tuntui keskellä rintaa. Se ei säteillyt muualle kuin lapaluiden keskelle selkään eikä sinnekään pahasti. Kuitenkin se kipu oli sellaista, jota ei koskaan ollut ollut aiemmin. 

Yö meni hyvin ja aamulla herätessä kuulostelin oloani. Tuntui ihan hyvältä, mutta kun olin päässyt vessaan, kipu alkoi taas ja entistä kovempana. Mietin kuumeisesti, miten ihmeessä selviäisin tästä päivästä ja loppuviikosta. En jaksaisi kertakaikkiaan mennä terveyskeskukseen jonottamaan lääkärille. Seuraavana viikonloppuna olisivat tyttäreni Ainon rippijuhlat ja olin tehnyt jo kiivaasti valmisteluita, mutta paljon oli vielä tekemättäkin. Edellisenä viikonloppuna olin pessyt 10 mattoa ja kaikki ikkunat ja keittiön kaapit. Verhot ja juhlapöytien liinat olin saanut pestyä ja silitettyä valmiiksi alkuviikosta. Jo silloin olin tuntenut itseni todella väsyneeksi ja ihmettelin, miten ihmeessä jaksan tehdä kaiken tarvittavan ennen juhlia. Mieheni oli jo mennyt töihin lomien jälkeen, joten hänestäkään en saisi apua. Kaikki ruoat ja leipomiset olivat tekemöttö ja elettiin jo torstaita. Aikatauluni mukaan minun pitäisi olla nyt kaupassa tekemäni ostoslistan kanssa, mutta käsitin, ettei minusta nyt olisi siihen. 

Odotin Joonasta ja Villeä käymään kotonamme päivällä, sillä heillä olisi vielä toinen keikka Helsingissä illalla. Niin kauan kuin pysyin istuallani, kipu pysyi lähes poissa. Iltapäivällä sanoin ääneen veljelleni, että olen vähän heikossa hapessa ja minua ottaa varmaan pumpusta. Jostain syystä ymmärsin nyt, että vika on kuitenkin sydämessä. Joonas arveli, että kyse on varmaan jostain keuhkojutusta, mutta käski lähteä lääkäriin.

Kun mieheni tuli kolmen jälkeen töistä, pyysin häntä lopulta viemään minut päivystykseen Riihimäen sairaalaan. Minulla oli ollut aiemminkin jo rytmihäiriöitä, sellaisia muljahduksia, mutta nyt niitä tuli koko ajan ja kun kokeilin pulssiani, se löi niin harvoin ja epäsäännöllisesti, että hädin tuskin tunsin sen. Autossa yritin soittaa päivystykseen, mutta puhelin oli varattuna. Meiltä on kotoa Riihimäkeen 20 km ja mieheni ehti ajaa siitä yli puolet, ennenkuin sain hoitajan kiinni. Selitin tilanteen ja että minulla on vähän rintakipuja. Hoitaja keskeytti tiukasti puheeni ja käski pysäyttämään heti auton ja soittamaan 112.