Sivut

lauantai 22. syyskuuta 2012

2.luku:

Tänään perjantaina ei ollut kovin hyvä päivä. Sydämeni ei ole kunnossa vielä, vaikka niin haluaisinkin. Olen tehnyt kaiken voitavani, että kuntoutuisin nopeasti. Silti pari päivää on sydämeni käyttäytynyt kuin viheliäinen autonromu, joka kolkottaa äänekkäästi ja hypähtelee miten sattuu. Minua ei satu varsinaisesti mihinkään, mutta tuo epäluotettava moottori vie kaiken huomioni. Töistäni ei tule mitään ja tunnen olevani vain taakka kaikille. Työkavereilleni, jotka joutuvat tuuraamaan minua. Lapsilleni, joille minusta ei ole mitään iloa vaan tiuskin pienemmästäkin asiasta. Miehelleni..no, en halua puhua hänestä nyt.

Toivotan kaikille hyvää ja rentouttavaa viikonloppua!

2. luku
Torstai 19.7.2012

Selitin hoitajalle, että en ole itse ratissa vaan mieheni ajaa ja että olemme kohta jo perillä. Ambulanssia ei kannattaisi kutsua, sillä olisimme nopeammin siellä omalla kyydillämme. Vähän pitkin hampain hän sitten alkoi ottaa tietojani valmiiksi ylös ja käski ajaa suoraan ensiavun eteen, jonne joku tulisi vastaan. Puhuminen tuntui vähän raskaalta ja odotin vain, että pääsisimme perille. En pitänyt tilannetta silti kovin vakavana, sillä kipu oli paikoillaan ollessa edelleen melko vaimeaa. Mieheni ei ymmärtänyt tilaani sen enempää kuin minäkään, sillä hänhän ei ollut nähnyt minua edellisen päivän jälkeen ennen kuin nyt. En todellakaan voihkinut kivusta tai näyttänyt hirveän sairaalta. En ollut myöskään halunnut huolestuttaa Ainoa tai miestäni turhaan, joten olin purrut hammasta jos kipu oli yltynyt kovemmaksi.
Ensiavun ovelle tuli vastaan ensimmäinen monista auttajistani, partasuinen ja huumorintajuinen lääkintävahtimestari. Hän saatteli minut sisään ja ohjasi pieneen ensiapuhuoneeseen. Nuo muutamat hassut askeleet ennenkuin pääsin makuulle tuntuivat tosi pahalta, sillä kipu oli taas palannut heti kävellessäni. Vasta maatessani sillä muovitetulla, epämukavalla sängyllä minulle valkeni, että nyt oli tosi kyseessä. Hemmetti, että rintaan sattui vietävästi, vaikka makasin nyt paikoillani.

Hoitaja, jonka kanssa olin arvatenkin puhunut puhelimessa aiemmin, tuli ottamaan verenpaineeni ja yhtäkkiä alkoi kauhea tohina ympärilläni. Kanyyli pistettiin taitavasti kädenselkääni ja teipattiin liikkumattomaksi. Sormeeni nipistettiin happisaturaatiota mittaava "pyykkipoika" ja sain nenääni happiviikset. Yläruumiini oli riisuttu paljaaksi heti tullessani ja rintaani läiskittiin tarralappuja sydänelektrodeja varten. Vasemman rinnan alle  kylkikaareen tuli muutama, keskelle rintaa yksi ja tästä ylemmäs, lähelle kaulakuoppaa yksi. Lisäksi molempiin kylkiin, sekä ranteisiin ja nilkkoihin asetettiin omansa.  Ensimmäinen sydänsähkökäyräni joka tulostettiin ulos, näytti kuulemma poikkeavalta. Kukaan ei kylläkään kertonut, että millä tavalla poikkeavalta. Jos olisin ollut voimissani, olisin tyypilliseen tapaani tentannut hoitajia ja lääkäreitä kaikesta mahdollisesta. Nyt en vain jaksanut. Olkoon, hittolainen, mietin tätä sitten myöhemmin.

Kun sydänkäyräni oli otettu ja tulostettu erillisellä, siirrettävällä laitteella, rintaani ja kylkiini jätettiin vielä piuhat, että sydämeni ja elimistöni toimintaa voitaisiin valvoa koko ajan. Monitoriin ilmestyi nyt mm. oma sydänkäyräni, verenpaineeni (laite otti automaattisesti säännöllisin väliajoin verenpaineeni) sekä pulssini, mutta en nähnyt niitä koko ajan, sillä monitori siirrettiin pääni taakse. Varmaan siksi ettei potilas säikähtäisi lukemia, arvelin jälkeenpäin. Omat lukemani ja käyräni olivat silloin tullessani pahasti pielessä, kuten jälkikäteen kuulin.

Minua nolotti olla rinnat paljaana siinä kaikkien katseiden alla, mutta onneksi joku fiksuista hoitajista huomasi huoleni. Hän veti lakanan päälleni ja sanoi rauhoittavasti, että avonaisen oven takana olevalla käytävällä kulkee vain hoitohenkilökuntaa. Niillä ihmisillä siellä Riihimäen sairaalan ensiavussa oli viisautta ja ymmärrystä asettautua potilaan asemaan, josta olen edelleenkin lämpimästi kiitollinen. Ne olivat toki pieniä asioita näin vakavassa tilanteessa, mutta minulle ainakin tärkeitä ja jäivät mieleeni.

Pureksin pahanmakuista asperiinia samalla kun kyynärtaipeestani otettiin verta ensimmäistä koetta varten. Lääkintävahtimestarimies kevensi tunnelmaa mukavilla jutuillaan ja sai pikatestin tulokset verestä nopeasti. Muistan, miten hän keskeytti puheensa ja sanoi vähän yllättyneenä, että sydänentsyymini ovatkin koholla. "Ai paljonko?", minä kysyin ymmärtämättä yhtään mistä hän puhui. "170", vastasi mies. "Ja mitähän sen sitten pitäisi olla?", kyselin edelleen hölmönä. En muista enää, mitä hän vastasi (ehkä alle 50), mutta selväksi tuli, että arvoni olivat liian suuret, aivan liian suuret. Hän kuitenkin lohdutti (vaikka minua se ei lohduttanut), että joillakin ne voivat olla viisikin sataa. Yritin hahmottaa näitä lukuja ja miettiä, että mitähän nämä merkitsevät ylipäätään. Mitkä ihmeen entsyymit? 

Hoitaja antoi ensimmäisen nitrosuihkeen Dinitiä kieleni päälle. Sillä on sama vaikutus kuin kielen alle laitettavalla nitrotabletilla, mutta suihke on nopeampi. Se maistuu muuten ihan hirveältä (paitsi jos sattuu tykkäämään raa'an viinan mausta). Kun kipu hävisi samantien, päättelin (hah, todella fiksuna) että taitaa tosiaan sydämessä olla jotain hullusti. Olin kuitenkin tyytyväinen, ettei minuun sattunut enää.
Huonosti suomea puhuva lääkäri tuli jututtamaan minua ja kyseli samat taustatiedot kuin hoitajakin oli kysellyt. Hoitaja selitti lääkärille selvästi vähän ärtyneenä, että kaikki tietoni ovat kirjattu kyllä ylös. Tämä suloinen sisar hento valkoinen - ei kylläkään ihan hento kooltaan - tulkitsi minulle lääkärin puheet ja piti huolen, että olin ymmärtänyt kaiken. No en kuitenkaan ihan ollut, koska kukaan ei ollut tähän mennessä kertonut, että mikä minua varsinaisesti vaivasi. Puhuttiin vain epämääräisesti, että entsyymit ovat koholla ja sydänkäyrässä on poikkeavuuksia. Verensokerini oli kuulema sentään loistavat 4,1, lohdutus kai sekin. Kuulin, kun lääkäri ja hoitaja keskustelivat minun siirtämisestäni toiseen sairaalaan. Lääkäri konsultoi päivystävää kardiologia Meilahden sairaalassa ja he tulivat siihen tulokseen, että minut voitaisiin kuitenkin lähettää tässä vaiheessa Hämeenlinnaan eikä Meilahteen. Arvelin siinä itsekseni, että ehkä se oli hyvä uutinen, mutta minua pelotti jo tosi paljon. 

Olin jo aiemmin pyytänyt hoitajaa etsimään mieheni odotustilasta ja kertomaan tilanteen. Hoitaja ei löytänyt miestäni mistään ja pyysinkin sitten puhelimen laukustani, että soittaisin hänelle. Arvelin, että aiemmista huonoista sairaalakokemuksista johtuen mieheni olisi ehkä ennemmin ulkona kuin sisällä. Mieheni vastasi puhelimeen ja kerroin hänelle sen minkä tiesin. "Minut siirretään kohta Hämeenlinnaan, mutta sä ehdit vielä käydä tässä ennen lähtöä. Hoitaja tulee vastaan ja näyttää huoneen missä mä olen." Mieheni piti pienen tauon ja sanoi vähän vaivaantuneesti: "Mä ajoin jo kotiin, kun sulla tuntui kestävän niin kauan siellä." 

Minä suljin puhelimen sanomatta sanaakaan.

2 kommenttia:

  1. Pat, vaikka et vielä ole kertonut kovin paljon siitä missä mennään nyt, niin hurjasti voimia kuntuotumiseen. Sinä kerrot nyt tarinaa, johon kuvittelin itseni kolme vuotta sitten, kun aloitin oman elämänremonttini verenpaineet heittelehtien ja väsymyksen keskellä.

    Pistän blogiisi linkin omastani, niin löydän tänne takaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Outi! Juuri tuota elämäniloa liikunnan ja muiden elämänmuutosten myötä tavoittelen itsekin, mitä löysin sivuiltasi. Onneksi sinä aloitit oman remppasi ajoissa, ennenkuin mitään pahaa ehti tapahtua. Ihanat karvakorvasi ovat muuten valloittavia. Tutustun juttuihisi vielä lisää ajan kanssa, olin nyt jo vaikuttunut ;).

      Poista